Nyt meni parkkihallissa hermot!

Parkkihalli ruuhkaantui. Joku tööttäsi töpeksivälle. Bemarikuski heilutti käsimerkkiä röyhkeästi etenevälle pakettiautolle. Rouva Jokinen kääntyi vasemmalle etsien ajoneuvolleen parkkiruutua, pysähtyi suojatiemerkintöjen kohdalla ja antoi tietä vanhukselle.

Tässä tulee selitys epävarmaan ajotyyliin

Rouva Jokinen kurvasi oikealle, eikun vasemmalle ja taas vasemmalle, kiersi P1-kerroksen pääsisäänkäynnin ja kääntyi vasemmalle, eiku oikealle ja taas vasemmalle, hidasti kauppakassejaan raahavien kohdalla, varoi töyssyä, kurkki edessä olevan auton yli, näki vapaan paikan ja katos vaan, ajoi ohi.

Pudotti nopeutta vain jatkaakseen matkaansa, ohitti kolme vapaata paikkaa ja neljännen, yhden pylvään vieressä ja toisen kahden auton välissä, viisi vapaata ruutua sivummalla, pari madalletun katon alla, viimeisessä mustavalkoisella teipillä koristeltu rautaputki.

Kääntyessään jälleen vasemmalle, vasemmalle ja vasemmalle, hän huomasi häpeävänsä ralliansa kauppakeskuksen parkkihallissa. Päättämättömyyttään peittääkseen rouva Jokinen olisi halunnut työntää päänsä ulos ikkunasta, karjaista autojensa luokse käveleville ihmisille, että oikeastaan hän oli kyllä löytänyt hyviä parkkiruutuja ja moni olisi ollut loistava sijainniltaan, mutta hän ei osannut päättää.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi?

Onko liian töykeää todeta, että Suurena Ajattelijana muistutan kuvaamaani autokuskia?

Minulla on loistavia suunnitelmia, mainioita mahdollisuuksia, unelmia tyrkyllä ja tilaisuuksia sopivasti käden ulottuvilla, mutta en osaa tarttua niihin tai mikä surullisinta, epäilen kykyjäni, yliarvioin kokoani, aliarvioin ajatuksiani, mitätöin taitojani, halveksin rohkeuttani, häpeän menneisyyttäni.

Tekosyitä sepitellessäni tuhlaan aikaani. Tänään on hyvä päivä unelmoida, aloittaa ideointi, kehitellä, keksiä ja toteuttaa, aloittaa alusta tai kokeilla uudestaan.