Hyvä minä!

On käsittämätöntä, kuinka kaksi pientä sanaa riemastuttavat. Joku näkee aherrukseni, kannustaa, kuulen oman nimeni. 

Rapakunnosta kympin lenkille


Sohvaperunan kuntokoulu alkaa pienistä parin minuutin pyrähdyksistä. Tavoitteena on selvittää kymmenen kilometrin matka 11 viikon eli seitsemänkymmentäseitsemän päivän kuluttua aloittamisesta. Valmiiksi mietitty treeniohjelma sisältää välipäiviä ja taulukosta löytyy kannustavia kommentteja. Hahaa, kuka lähtee kanssani keväällä juoksemaan Naisten kympin?

Mutta matka maaliin on pitkä, aika matelee, harjoitella pitäisi joka viikko. Läkähdyn jo lenkkareiden etsimisestä kenkäkasasta. Syke nousee ennen alkuverryttelyä ja useimmiten tai oikeastaan en vielä kertaakaan ole lähtenyt lämpimin lihaksin kohti liikuntahaastetta.

Tämän takia läski ei lähde lenkille


Aluksi keksin syitä, miksi en juoksisi. Ulkona oli kylmä tai aurinko paistoi kuumasti. Lenkkipolulla oli yksinäistä tai ihmisiä liikaa liikkeellä. Ylipainoisena juostessani, joku saattaisi huomata, että olen lihava. Talvella tulisi kylmä, liukkaalla saattaisi liukastua, sateella kastua. Entä jos lirautan?

- Paskanna vaikka pöksyihisi, ihan sama, nyt liikettä kinttuihin, hiljensin sisälläni marisevaa velttoilijaa.

Verkkarit kahisten olen kirmannut kylätielle. Mitä siitä, että huohotan jo postilaatikon kohdalla. Eilen kädet liikkuivat jo sen verran, että sain heilautettua tervehdyksen naapurille, joka samaan aikaan ulkoilutti koiraansa. Puuskutin eteenpäin taustamusiikin siivittäessä askeleitani.
- Simply the best, better than all the rest, hyräilin itseeni tyytyväisenä naapurin ohittaessa minut vanhan koiransa kanssa verkkaisesti kävellen.

Mielikuvaharjoittelulla saa esimakua tulevasta


Liikunnan lisäksi olen opetellut kannustaman itseäni. Voimieni vähentyessä, pimeän pelottaessa, matkan masentaessa, läskin läsähdellessä, kaulaa kuumottaessa ja hien puskiessa paksuun tyttöön, nostan käteni ylös ja sanon ääneen: - Hyvä Tiipi!

Saan ihmeellisesti voimia kuullessani nimeni ja hymyillessä juoksukin on hauskempaa. Joskus riehaannun tuulettamaan oikein näyttävästi, hyppelen pakarat hyllyen ja huhuilen voittohuutoa. Harjoittelen maaliin saapumista.




Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta

Kuva
Oheinen kirje on julkaistu vastaanottajan luvalla ja hän tätä alunperin ehdotti.  Miksi ihmeessä? Rouva Jokinen puhisi miettien, mitä ystävä oikein tarkoitti. Julkaista nyt henkilökohtainen kesäkirje!? Mitä ideaa siinä olisi? Rouva Jokinen oli tyrmistynyt - ehkä ripauksen loukkaantunut. Eihän hän viestejään koko maailmalle lähetä, postita kuin suoramyyntimainoksia tai varainhankintaviestejä henkilökohtaisella personoinnilla ja kivalla kuvalla varustettuna... rakastettu ystävä... Argh! hän jupisi tömistellessään puutarhassa. Ärsyttävä tyyppi! Pohdittuaan asiaa kuukauden päivät, rouva Jokinen ajatteli, että mitä minä nyt näin jurnutan, onhan kaikilla upeilla kirjoittajanaisilla ollut kirjekavereita ja olenhan minäkin nyt yksi heistä: Ihan oikea kirjoittaja, jonka kirje toiselle ihmiselle julkaistaan! Niin, että - cin cin, ystävät! Kirjoitelkaa toisillenne, kirjeenvaihto on kiva harrastus! Tänään, elokuun viidentenä päivänä, rouva Jokinen hörppii tyytyväisenä kahvia viilenevässä illas...
Lue lisää

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?

Kuva
Jos suutelen ja sairastun. En sano sitä miehelle, mutta mietin. Jos nenään ei ole sormella asiaa, silmien hieronta on kielletty ja kasvojen rapsutteluun liittyy riski, miten voimme syleillä?  Vaan, eikö nyt pitäisi kipinöidä ja kiljahdella, kannustan itseäni ja sanon:  - Nauti! Antaudu lämpöön! Ole läsnä, sillä et sinä rouva Jokinen voi tietää, josko tämä on viimeinen kerta. Sillä kaikki on toisin, jos meitä ei enää ole.  Ja mitä enemmän ajattelen, että ei pelosta käsin tulisi ajatella, ajattelen, että on järkyttävää, jos tämä on meidän vika kerta. Pelottaa, jos tämä päättyy tähän. Ei vain se, etten ole saanut ilmaistua tunteitani näinä vuosikymmeninä tai päätettyä, mikä on lempiruokani, mutta minulla on edelleen järjestämättä kaikki paperit ja meikkipussit ja käsilaukusta löytyy viime vuoden kuitteja ja pieni, aaltojen pyöreäksi hioma kivi. Niin rakas ystävä, et ehkä ole kuullut,  mutta maailma on nyt mullin mallin.  En tiedä elinoloist...
Lue lisää

Nyt tekisi mieli luovuttaa ja jättää koko homma kesken

Kuva
Poden Kukkulan kuningas -syndroomaa. Olotilaa, jossa tyydyn saavuttamaani, vaikka sijainti on huono tai jopa vähäpätöinen. Huojun voittoisana lumivuorella. Yritän pitää tasapainon samalla kun hosun houkutuksia kauemmaksi. Hetkenä minä hyvänsä olen rähmälläni. Kierinyt kasan juurelle. Rouva Jokinen kuvittelee itsensä rähmällään sohjossa voimattomana ja itkuisena.  Olen kuin kukko, joka on kuopinut pahnoista keon. Siellä se metelöi, kasan nokassa, kanalan korkeimmalla kohdalla. Iloisesti olen minäkin kiekunut saavutustani.  Ainoa riemuani latistava tosiasia on, että saavuttamani merkkipaalu oli itse itselleni asettama välitavoite. Nyt olisi aika, toistan, kirjoitan oikein isoilla kirjaimilla, että rouva Jokinenkin huomaisi sanani: NYT OLISI AIKA JATKAA MATKAA! Pikku ponnistus ja olet perillä Mutta kuten ennenkin, rouva Jokinen on kohdannut hämmentävän tilanteen: mahdollisuuksia on monia, elämä pyörryttävän ihanaa, innostavia juttuja on paljon ja kiinnostavin vie...
Lue lisää