Opi sanomaan ei ilman syyllisyyttä

Iltatähti itkee päiväkodin eteisessä. Surkeana ja silmät kyynelissä sopertaa toistellen: - Äiti, älä mee, haluun olla sun kaa!

Vältteletkö sinä epämiellyttäviä tilanteita?


Kuinka ikävä tilanne. Rouva Jokinen ei pidä ikävistä tilanteista. Hänestä on kiusallista sanoa ei tai tuottaa tietoisesti pettymyksiä. Oi, kunpa kaikki olisivat aina ja ikuisesti onnellisia.

Harmillista, että kohtaamattomat asiat ja tekemättömät työt kiertyvät eteemme. Keväällä sen huomaa puutarhassa. Jätäpä kukkapenkki kitkemättä, käännäppä selkäsi hetkeksi ja jo näet vuohenputken voimissaan, tulppaanien kadotessa voimaantuneeseen nokkospöheikköön.

Älä nyt niuhota, tämän kerran!


Jos annan periksi, rouva Jokinen pohtii, kasvatan kapinaa ja itsepäisyyttä, hui kauhistus, ja huomenna huuto on entistä kovempi. Jos myönnyn pikku leijonan toiveeseen, palkitsen hänet ikävästä käytöksestä ja uhmakkaasta metelistä.

Toisaalta, rouva Jokinen hymyilee ajatellessaan suloisia sanoja. “Sinun kanssasi äiti” – eihän sen ihanampaa olekaan, kuin yhteiset hetket. Ehdotus kiehtoo, loikoilisimme lämpimällä kalliolla, polskuttelisimme meressä, näykkisimme nuotiolla sulaneita vaahtokarkkeja, nukahtaisimme veneen keinuttaessa uneen.

Hyvänen aika, eihän meillä ole venettä ja nyt on talvi! Nainen, nappaan itseäni niskasta, aiotko tosiaan kasvattaa puutarhassasi narsistin? Lataan mielessäni faktoja, kuinka käy, jos jälkikasvulle ei aseta rajoja. Lapsen luottamus horjuu, jos sopimuksista ei pidetä kiinni. Lapsi tarvitsee pettymyksiä oppiakseen käsittelemään erilaisia tunteita. 

Kuka lohduttaisi kasvattajaa?


Poika on tarrannut kiinni villalangan kiemuroista pujotellen pienet sormensa kaulahuivini lonkeroihin. Päätän: nyt, nyt äiti on aikuinen! Nyökkään merkiksi.

Päiväkodin täti nostaa kimeästi kiljuvan lapsen syliinsä, puhuu lempeästi ja kantaa päättäväisesti leikkihuoneeseen, jossa pienet ihmistaimet ovat kerääntyneen ringiksi leikkimään paloautolla. – Tule mukaan!

Ovi sulkeutuu ja rouva Jokinen jää hiljentyneeseen aulaan, napittaa takkinsa ja kävelee parkkipaikalle surullisempana kuin aikoihin. Itkua pidätellen ja sekavia tunteita setvien hän istuutuu autoonsa nyyhkimään. Tein kuten oli sovittu ja tiedän, että lapsestani pidetään huolta, mutta kuka antaisi eroahdistuksen jälkeen kriisiapua äidille?

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta

Kuva
Oheinen kirje on julkaistu vastaanottajan luvalla ja hän tätä alunperin ehdotti.  Miksi ihmeessä? Rouva Jokinen puhisi miettien, mitä ystävä oikein tarkoitti. Julkaista nyt henkilökohtainen kesäkirje!? Mitä ideaa siinä olisi? Rouva Jokinen oli tyrmistynyt - ehkä ripauksen loukkaantunut. Eihän hän viestejään koko maailmalle lähetä, postita kuin suoramyyntimainoksia tai varainhankintaviestejä henkilökohtaisella personoinnilla ja kivalla kuvalla varustettuna... rakastettu ystävä... Argh! hän jupisi tömistellessään puutarhassa. Ärsyttävä tyyppi! Pohdittuaan asiaa kuukauden päivät, rouva Jokinen ajatteli, että mitä minä nyt näin jurnutan, onhan kaikilla upeilla kirjoittajanaisilla ollut kirjekavereita ja olenhan minäkin nyt yksi heistä: Ihan oikea kirjoittaja, jonka kirje toiselle ihmiselle julkaistaan! Niin, että - cin cin, ystävät! Kirjoitelkaa toisillenne, kirjeenvaihto on kiva harrastus! Tänään, elokuun viidentenä päivänä, rouva Jokinen hörppii tyytyväisenä kahvia viilenevässä illas...
Lue lisää

Nyt tekisi mieli luovuttaa ja jättää koko homma kesken

Kuva
Poden Kukkulan kuningas -syndroomaa. Olotilaa, jossa tyydyn saavuttamaani, vaikka sijainti on huono tai jopa vähäpätöinen. Huojun voittoisana lumivuorella. Yritän pitää tasapainon samalla kun hosun houkutuksia kauemmaksi. Hetkenä minä hyvänsä olen rähmälläni. Kierinyt kasan juurelle. Rouva Jokinen kuvittelee itsensä rähmällään sohjossa voimattomana ja itkuisena.  Olen kuin kukko, joka on kuopinut pahnoista keon. Siellä se metelöi, kasan nokassa, kanalan korkeimmalla kohdalla. Iloisesti olen minäkin kiekunut saavutustani.  Ainoa riemuani latistava tosiasia on, että saavuttamani merkkipaalu oli itse itselleni asettama välitavoite. Nyt olisi aika, toistan, kirjoitan oikein isoilla kirjaimilla, että rouva Jokinenkin huomaisi sanani: NYT OLISI AIKA JATKAA MATKAA! Pikku ponnistus ja olet perillä Mutta kuten ennenkin, rouva Jokinen on kohdannut hämmentävän tilanteen: mahdollisuuksia on monia, elämä pyörryttävän ihanaa, innostavia juttuja on paljon ja kiinnostavin vie...
Lue lisää

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?

Kuva
Jos suutelen ja sairastun. En sano sitä miehelle, mutta mietin. Jos nenään ei ole sormella asiaa, silmien hieronta on kielletty ja kasvojen rapsutteluun liittyy riski, miten voimme syleillä?  Vaan, eikö nyt pitäisi kipinöidä ja kiljahdella, kannustan itseäni ja sanon:  - Nauti! Antaudu lämpöön! Ole läsnä, sillä et sinä rouva Jokinen voi tietää, josko tämä on viimeinen kerta. Sillä kaikki on toisin, jos meitä ei enää ole.  Ja mitä enemmän ajattelen, että ei pelosta käsin tulisi ajatella, ajattelen, että on järkyttävää, jos tämä on meidän vika kerta. Pelottaa, jos tämä päättyy tähän. Ei vain se, etten ole saanut ilmaistua tunteitani näinä vuosikymmeninä tai päätettyä, mikä on lempiruokani, mutta minulla on edelleen järjestämättä kaikki paperit ja meikkipussit ja käsilaukusta löytyy viime vuoden kuitteja ja pieni, aaltojen pyöreäksi hioma kivi. Niin rakas ystävä, et ehkä ole kuullut,  mutta maailma on nyt mullin mallin.  En tiedä elinoloist...
Lue lisää