Unohtaisinko sinut!
Rouva Jokinen painautuu ystävänsä syleilyyn. On hetkiä, joissa haluaisi
viipyä. On hetkiä, joita ei haluaisi kohdata. Irrottautuminen ystävästä on
tuskallista, erityisesti silloin, kun tietää jälleennäkemiseen kuluvan useita
vuosia.
Rouva Jokisen lapsuuden leikkikaverit on temmattu maailman ääriin. Kaisa
kaukaiselle saarelle, Maria monen aikavyöhykkeen ja Päivi valtameren tuolle
puolen ja Heidikin Euroopan ehkä sateisimmassa kaupungissa. Rouva Jokinen ei
ole katkera, mutta kuitenkin, silloin ja tällöin, hän ikävöi nuoruuden ystävää kahville,
kävelymatkan päähän, ykkösluokan postimerkillä tavoitettavaksi.
Muistatko vielä ystävän?
Kun ei olla nauraa räkätetty, ei kaivettu tuhruista nenäliinaa kyyneliä
kuivaamaan, ei pysähdytty kadun kulmaan jonnin joutavia jaarittelemaan, niin onkohan
enää sanottavaa, rouva Jokinen kauhistuu ajatuksesta. Unohtuiko jutut
matkalaukkuja pakatessa, viikkojen vieriessä, arkisessa Suomessa asustellessa. Ja
hyttysten hätyytellessä suvi-illassa vilahti viiltävä kipu tajunnassa. Löytyykö
yhteisiä ilonaiheita, viihdytkö vielä seurassani ja pelkona pirtelön pohjalla: olenko
minä sinulle rakas.
Näinä näkymättömyyden vuosina, kun postimerkit on jäänyt hankkimatta,
paketit lähettämättä ja fasessa unohtui viesteihin vastata, sitä ihmettelee
somessa julkaistuja kuvia, katselee Google Mapsilla kamujen asuinsijoja,
etäeläen elämänsä suurimpia ihmissuhteita.
Sari kävi täällä!
Eikö olekin ihme, miten piinaavan pitkät päivät, kadotetut kuukaudet,
jopa kokonaiset vuodet pyyhkäistään pois ystävysten kohdatessa. Siitä jatkamme,
mihin jäimme. Ryppynaamat kikattavat kuin kakaroina. Läheisyyden riemu ja ystävyyden
hurmio valtaavat mielen. Kun Sari eilen illalla nauroi kippurassa, innostuin
entistä enemmän hauskuuttamaan ja hänen puhuessaan, tiesin taustatarinaa
kuulematta, mitä hän tarkoitti. Sanoitta, nähdessäni katseensa ymmärsin, miltä
tuntui ja siksi, tunnustan nyt julkisesti, käänsin pääni, ettei hän näkisi silmiäni
hyvästellessäni.
Rakkaus ei katoa kilometrejä kuljettaessa, se ei unohdu mantereelta
toiselle mentäessä, ystävän nimi ei haihdu mielestä, eikä kaipuu kevene. Sitä
oppii panttaamaan, paketoimaan ja asettamaan surunsa hyllylle. Muutunko
kärsivällisemmäksi, tuskin. Kaipuu on kaunista kirjallisuudessa, elokuvissa
ihana tehoste, mutta odottaessani lentokentällä kotiin palaavaa, etsiessäni
ihmisvilinästä tuttua hahmoa, kohdatessani Stokkan kellon alla rakkaani, skippaisin
odotuksen ja äänestäisin läsnäoloa.
Kommentit
Lähetä kommentti