KOTIASIA

Rouva Jokinen on keskellä outoa tapahtumaa, toisen ihmisen fantasiaa ja kohde. Mies saa kiksejä siitä, että ostoskassiaan pitelevä rouvashenkilö hämmentyy lähijunan tungoksessa. Kiinnitän vastapäätä istuvaan huomiota hänen siirtäessä jalkojaan jalkojeni lähelle. Nostan katseeni pohtien, olenko ottanut paikkani liian isosti. Mies tuijottaa. Kaupungissa näkee ja keski-ikään mennessä on kuullut kaikenlaista ja mitäpä nyt yhdestä silmäniskusta. Sulkeudun omaan maailmaani ja olen kuin en olisi huomannut asiallisesti pukeutunutta konttorirottaa, joka nojautuu taaksepäin, pää rennosti, leuka kohollaan. Hän levittää häpeilemättä jalkansa ja painaa pohkeensa jalkaani vasten. No huh, mitä ihmettä! Ruuhkajunassa on ahdasta ja halusitpa tai et, joudut koskettamaan toista ihmistä. Penkkien välinen tila on pieni ja pidemmillä säärillä varustettuna rouva Jokinen on tottunut siihen, että jalat pitää asetella taidokkaasti, jotta jokaisen kintut mahtuvat loossiin. Mutta tämä herra nosta...

On aika nousta uima-altaasta. Rouva Jokinen kipittää vilakan illan hämärtyessä pihapolkua pitkin pukuhuoneeseen, kiipeää kuluneille lauteille. Nostelee haalistuneet uikkarit kuivumaan, kietoo froteepyyhkeen hiuksiinsa ja kohtaa todellisuuden. Saunassa on kuuma ja kesäsäätä luvataan viikonlopuksi. Mutta sanokaa mun sanoneen, nyt on syksy! Hanhet tepastelevat pellolla, tylysti töllistelevät vesipedot mekastavat törröttävien heinänkorsien keskellä, yksi mustavalkoinen kissakin siellä vaanii, ojan pientareella pikkuhiirulainen pakenee punaruskeaa kettua ja järveltä kantautuu vesilintujen rytmikäs ääntely. Miksikö ne pitävät sellaista meteliä, vastasin pienimmälle, jota oudot kiljahtelut pelottivat. Ne kertovat toisilleen, että on aika mennä ja on aika lähteä, on upeaa suunnata nokka kohti kotia. Entä, jos arki on kadonnut? Syksyn tullen moni asia on muuttunut. Koska rouva Jokinen pitää listoista, keräili hän huomioitansa: herätyskello pitää outoa ääntä, aamuisin hiukset – ...

Kesällä 2014 rouva Jokinen keskittyi tarkkailuun. Mielikuvituksessaan hän eläytyi ihan oikeaksi kirjailijaksi havainnoiden tropiikin lämmössä kotimaisia. Nyt tiedän, mistä tunnistaa suomalaisen! Hui, se näkyi kuvassa! Ja rouva Jokinen ihan tuohtui, kauhistui, heräsi ihmettelemään kansaa, joka kaamoksessa vaeltaessaan jurnuttaa, että kyllähän etelässä naurattaa, kun siellä ei ole loskaa tai pakkasta. No nyt ei ollut kylmää, oli hikisen hottia ja silti katsoessani kasvojani Lintsillä napatusta kuvasta, huomasin, että minullakin on sellainen. Minne meninkin, missä olinkin, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ihmiset hakeutuivat kesäasuissaan ulkosalle nauttimaan. Istuinpa rautatuolissa katukahvilassa, hätistellessäni yksijalkaista pulua Ravintola Teatterin terassilla, kävellessäni Aleksia illan tullen niin, niinpä niin, niin hilpeää kesäfiilistä ei ollutkaan, ettei ympärilläni olisi ollut viivasuita. Jopa italialaisessa ravintola Neronessa palveli viivasuinen tarjoilija...

Neljätoista vuotta sitten rouva Jokinen kiinnitti astiakaapin valkoiseen oveen kopiokoneen tulostaman lapun. Teippi jätti ruskean raidan yläkulmaan ja aika rypisti kulmat. Heinäkuun viimeisenä päivänä armon vuonna 2014 rouva Jokinen seuraa haalistuneita merkkejä kopioiden Kotiasia-blogiinsa kirjain kirjaimelta alkuperäistekstiä, jonka tuntemattomaksi jäänyt munkki kirjoitti nebraskalaisessa luostarissa elämänsä loppupuolella. Miettiessään luostarin viileitä holveja, yrttejä ja suljettuja portteja rouva Jokinen pyyhkäisee hikistä otsaansa, pyörittelee lyijykynää etusormen ja peukun välissä, pohtien, millaisen listan itse laatisi, jos… Jos saisin elää elämäni uudestaan ”Jos saisin elää elämäni uudestaan, yrittäisin ensi kerralla tehdä enemmän erehdyksiä. Rentoutuisin, olisin taipuisampi, Olisin hupsumpi kuin olen tällä matkallani ollut. Matkustelisin. Hulluttelisin. Kiipeäisin useammin vuorille, uisin joissa, katselisin auringonlaskuja. Kävelisin ja katseli...

Rouva Jokinen on muuttanut henkilöiden identiteetin, vaihtanut nimet, tehnyt tarinassa esiintyvät hahmot tunnistamattomiksi suojellakseen esimerkissä esiintyvien yksityisyyttä sekä estääkseen sormella osoittelun tai kavereiden kiusoittelun. Tämä tarina ei kerro miehestäni! No, mikäs nyt on hätänä? Elipä kerran, kauan kauan – todella kauan – siis ihan hirmu kauan sitten, lahonneen tammen katveessa, keltaisessa mökissä, suuren suuri isä-karhu ja sen melko isoksi venähtänyt äiti-karhu sekä liuta isoina itseään pitäviä pikkukarhuja. Suvena otsot olivat onnellisia. Ne tepastelivat pihamaalla, polskuttelivat muovisessa uima-altaassa ja grillasivat täytettyjä herkkusieniä, kanankoipia ja possunkylkeä ja päivästä päivään niitä illan tullen väsytti. Yöllä pienten karhujen kuorsatessa pikkuruisissa sängyissään, hyttysmyrkylle haiseva isä-karhu makasi hikisenä isossa sängyssä ja siellä pötkötti myös äiti-karhu. - Nukutko? Isä-karhu liikahti ja tiedusteli, mikä hätänä. Äit...

Meidän Poppoo on suomalainen jo vuosia sitten pääkaupunkiseudulle perustettu yritys, joka unelmoi, tavoittelee ja pyristelee kohti arjen hyvinvointia ja kokonaisvaltaista läsnäoloa meidän kodissa. Tavoitteenamme on monipuolinen toiminta ja mutkaton ilmapiiri myös vapaa-ajan tilanteissa, juhlapyhinä sekä yhteisöllisissä tapahtumissa kuten kekkereillä tai kaverikyläilyissä ympäri Suomea. Meidän porukka koostuu eri-ikäisistä, mutta on tunnetusti ihan ykköstiimi. Etsimme nyt dynaamista sivuhenkilöä. Vastaat omalta osaltasi pakan sekoittamisesta ja asioiden uudelleen järjestämisestä.  Me tarjoamme: Tarjoamme sinulle itsenäisen ja haastavan työkentän. Saat mahdollisuuden kehittää uudenlaista ihmissuhdesoppaa. Ympärilläsi on asiasta kiinnostuneita ihmisiä sekä hämmästyneitä ulkopuolisia. Lisäksi tukenasi on Meidän Poppoosta valitsemasi vastuuhenkilö. Emme edellytä aikaisempaa kokemusta, mutta toivomme sinulta näyttöä tuloksellisesta tunnejohtamisesta. Omaat hyvät vuoro...

Rouva Jokinen painautuu ystävänsä syleilyyn. On hetkiä, joissa haluaisi viipyä. On hetkiä, joita ei haluaisi kohdata. Irrottautuminen ystävästä on tuskallista, erityisesti silloin, kun tietää jälleennäkemiseen kuluvan useita vuosia. Rouva Jokisen lapsuuden leikkikaverit on temmattu maailman ääriin. Kaisa kaukaiselle saarelle, Maria monen aikavyöhykkeen ja Päivi valtameren tuolle puolen ja Heidikin Euroopan ehkä sateisimmassa kaupungissa. Rouva Jokinen ei ole katkera, mutta kuitenkin, silloin ja tällöin, hän ikävöi nuoruuden ystävää kahville, kävelymatkan päähän, ykkösluokan postimerkillä tavoitettavaksi. Muistatko vielä ystävän? Kun ei olla nauraa räkätetty, ei kaivettu tuhruista nenäliinaa kyyneliä kuivaamaan, ei pysähdytty kadun kulmaan jonnin joutavia jaarittelemaan, niin onkohan enää sanottavaa, rouva Jokinen kauhistuu ajatuksesta. Unohtuiko jutut matkalaukkuja pakatessa, viikkojen vieriessä, arkisessa Suomessa asustellessa. Ja hyttysten hätyytellessä suvi-illassa ...