Ehdotan tätä kansallisilmeeksi

Kesällä 2014 rouva Jokinen keskittyi tarkkailuun. Mielikuvituksessaan hän eläytyi ihan oikeaksi kirjailijaksi havainnoiden tropiikin lämmössä kotimaisia. Nyt tiedän, mistä tunnistaa suomalaisen!

Hui, se näkyi kuvassa!


Ja rouva Jokinen ihan tuohtui, kauhistui, heräsi ihmettelemään kansaa, joka kaamoksessa vaeltaessaan jurnuttaa, että kyllähän etelässä naurattaa, kun siellä ei ole loskaa tai pakkasta. No nyt ei ollut kylmää, oli hikisen hottia ja silti katsoessani kasvojani Lintsillä napatusta kuvasta, huomasin, että minullakin on sellainen.

Minne meninkin, missä olinkin, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ihmiset hakeutuivat kesäasuissaan ulkosalle nauttimaan. Istuinpa rautatuolissa katukahvilassa, hätistellessäni yksijalkaista pulua Ravintola Teatterin terassilla, kävellessäni Aleksia illan tullen niin, niinpä niin, niin hilpeää kesäfiilistä ei ollutkaan, ettei ympärilläni olisi ollut viivasuita. Jopa italialaisessa ravintola Neronessa palveli viivasuinen tarjoilija.

Onko tämä viivottimien valtakunta?


Komeat suomalaismiehet ihastuttavien vaimojensa kanssa, ajatuksiinsa vaipunut vanhus Tähtitorninvuoren puistossa, Hakaniemeen matkaavan ysin ratikkakuski ja vaunun läpi kulkevat lipuntarkastajat. Jokainen suu viivana.

- Katso tuotakin naista, sanoin tänään Mialle. – Suu tiukkana viivana, kasvot koviksi jähmettyneinä, otsa kuin luolaihmisellä eteenpäin työnnettynä, kaulavaltimon tykyttäessä, niskalihasten kirratessa. – Mihin suomalainen nainen kadottaa kauneutensa, ilonsa olla olemassa, hymynsä ja levon olemuksesta?

Ison Omenan info-pisteen ohi kipittävä rouva muistuttaa kansallisaarteisiin ikuistettua huivimummoa tai kaskenpolttajaa aikojen alusta. Seinälleni kehystettyä Työläisnaista Helene Schjerfbeckin kopiossa.

Ei siinä mitään pahaa ole. Saa sitä pitää huulensa ilmatiiviisti, tiirata kengänkärkiä tai tuijottaa hississä toisen ohi. Ei ketään voi pakottaa moikkailemaan tai rupattelemaan vastaantulijan kanssa. Ehkä enemmän ajattelenkin itseäni ja hiukan myös sinua. Mihin hukkasimme hymyn?

Onhan meillä sateen saapuessa unelmia? Onhan meillä laulavat sateenvarjot ja vesilammikossa steppaavat jalat? Onhan meillä toisemme ja tulevaisuus ja toivo. Onhan!



Jälkikirjoitus

Hymyillään, kun tavataan.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta

Kuva
Oheinen kirje on julkaistu vastaanottajan luvalla ja hän tätä alunperin ehdotti.  Miksi ihmeessä? Rouva Jokinen puhisi miettien, mitä ystävä oikein tarkoitti. Julkaista nyt henkilökohtainen kesäkirje!? Mitä ideaa siinä olisi? Rouva Jokinen oli tyrmistynyt - ehkä ripauksen loukkaantunut. Eihän hän viestejään koko maailmalle lähetä, postita kuin suoramyyntimainoksia tai varainhankintaviestejä henkilökohtaisella personoinnilla ja kivalla kuvalla varustettuna... rakastettu ystävä... Argh! hän jupisi tömistellessään puutarhassa. Ärsyttävä tyyppi! Pohdittuaan asiaa kuukauden päivät, rouva Jokinen ajatteli, että mitä minä nyt näin jurnutan, onhan kaikilla upeilla kirjoittajanaisilla ollut kirjekavereita ja olenhan minäkin nyt yksi heistä: Ihan oikea kirjoittaja, jonka kirje toiselle ihmiselle julkaistaan! Niin, että - cin cin, ystävät! Kirjoitelkaa toisillenne, kirjeenvaihto on kiva harrastus! Tänään, elokuun viidentenä päivänä, rouva Jokinen hörppii tyytyväisenä kahvia viilenevässä illas...
Lue lisää

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?

Kuva
Jos suutelen ja sairastun. En sano sitä miehelle, mutta mietin. Jos nenään ei ole sormella asiaa, silmien hieronta on kielletty ja kasvojen rapsutteluun liittyy riski, miten voimme syleillä?  Vaan, eikö nyt pitäisi kipinöidä ja kiljahdella, kannustan itseäni ja sanon:  - Nauti! Antaudu lämpöön! Ole läsnä, sillä et sinä rouva Jokinen voi tietää, josko tämä on viimeinen kerta. Sillä kaikki on toisin, jos meitä ei enää ole.  Ja mitä enemmän ajattelen, että ei pelosta käsin tulisi ajatella, ajattelen, että on järkyttävää, jos tämä on meidän vika kerta. Pelottaa, jos tämä päättyy tähän. Ei vain se, etten ole saanut ilmaistua tunteitani näinä vuosikymmeninä tai päätettyä, mikä on lempiruokani, mutta minulla on edelleen järjestämättä kaikki paperit ja meikkipussit ja käsilaukusta löytyy viime vuoden kuitteja ja pieni, aaltojen pyöreäksi hioma kivi. Niin rakas ystävä, et ehkä ole kuullut,  mutta maailma on nyt mullin mallin.  En tiedä elinoloist...
Lue lisää

Nyt tekisi mieli luovuttaa ja jättää koko homma kesken

Kuva
Poden Kukkulan kuningas -syndroomaa. Olotilaa, jossa tyydyn saavuttamaani, vaikka sijainti on huono tai jopa vähäpätöinen. Huojun voittoisana lumivuorella. Yritän pitää tasapainon samalla kun hosun houkutuksia kauemmaksi. Hetkenä minä hyvänsä olen rähmälläni. Kierinyt kasan juurelle. Rouva Jokinen kuvittelee itsensä rähmällään sohjossa voimattomana ja itkuisena.  Olen kuin kukko, joka on kuopinut pahnoista keon. Siellä se metelöi, kasan nokassa, kanalan korkeimmalla kohdalla. Iloisesti olen minäkin kiekunut saavutustani.  Ainoa riemuani latistava tosiasia on, että saavuttamani merkkipaalu oli itse itselleni asettama välitavoite. Nyt olisi aika, toistan, kirjoitan oikein isoilla kirjaimilla, että rouva Jokinenkin huomaisi sanani: NYT OLISI AIKA JATKAA MATKAA! Pikku ponnistus ja olet perillä Mutta kuten ennenkin, rouva Jokinen on kohdannut hämmentävän tilanteen: mahdollisuuksia on monia, elämä pyörryttävän ihanaa, innostavia juttuja on paljon ja kiinnostavin vie...
Lue lisää