Ehdotan tätä kansallisilmeeksi

Kesällä 2014 rouva Jokinen keskittyi tarkkailuun. Mielikuvituksessaan hän eläytyi ihan oikeaksi kirjailijaksi havainnoiden tropiikin lämmössä kotimaisia. Nyt tiedän, mistä tunnistaa suomalaisen!

Hui, se näkyi kuvassa!


Ja rouva Jokinen ihan tuohtui, kauhistui, heräsi ihmettelemään kansaa, joka kaamoksessa vaeltaessaan jurnuttaa, että kyllähän etelässä naurattaa, kun siellä ei ole loskaa tai pakkasta. No nyt ei ollut kylmää, oli hikisen hottia ja silti katsoessani kasvojani Lintsillä napatusta kuvasta, huomasin, että minullakin on sellainen.

Minne meninkin, missä olinkin, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ihmiset hakeutuivat kesäasuissaan ulkosalle nauttimaan. Istuinpa rautatuolissa katukahvilassa, hätistellessäni yksijalkaista pulua Ravintola Teatterin terassilla, kävellessäni Aleksia illan tullen niin, niinpä niin, niin hilpeää kesäfiilistä ei ollutkaan, ettei ympärilläni olisi ollut viivasuita. Jopa italialaisessa ravintola Neronessa palveli viivasuinen tarjoilija.

Onko tämä viivottimien valtakunta?


Komeat suomalaismiehet ihastuttavien vaimojensa kanssa, ajatuksiinsa vaipunut vanhus Tähtitorninvuoren puistossa, Hakaniemeen matkaavan ysin ratikkakuski ja vaunun läpi kulkevat lipuntarkastajat. Jokainen suu viivana.

- Katso tuotakin naista, sanoin tänään Mialle. – Suu tiukkana viivana, kasvot koviksi jähmettyneinä, otsa kuin luolaihmisellä eteenpäin työnnettynä, kaulavaltimon tykyttäessä, niskalihasten kirratessa. – Mihin suomalainen nainen kadottaa kauneutensa, ilonsa olla olemassa, hymynsä ja levon olemuksesta?

Ison Omenan info-pisteen ohi kipittävä rouva muistuttaa kansallisaarteisiin ikuistettua huivimummoa tai kaskenpolttajaa aikojen alusta. Seinälleni kehystettyä Työläisnaista Helene Schjerfbeckin kopiossa.

Ei siinä mitään pahaa ole. Saa sitä pitää huulensa ilmatiiviisti, tiirata kengänkärkiä tai tuijottaa hississä toisen ohi. Ei ketään voi pakottaa moikkailemaan tai rupattelemaan vastaantulijan kanssa. Ehkä enemmän ajattelenkin itseäni ja hiukan myös sinua. Mihin hukkasimme hymyn?

Onhan meillä sateen saapuessa unelmia? Onhan meillä laulavat sateenvarjot ja vesilammikossa steppaavat jalat? Onhan meillä toisemme ja tulevaisuus ja toivo. Onhan!



Jälkikirjoitus

Hymyillään, kun tavataan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unien tulkinta

Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?