Tavoite on saavutettu

Neljä kiloa ja 400 grammaa. Rouva Jokinen on saavuttanut tavoitteensa. Hurraa! Oikeastaan rytisten ja yllättäen. Hurraa, rouva Jokinen! Olin jo ehtinyt tottua ajatukseen olevani ikuisesti tällainen tai ettei mikään onnistuisi tai etten pystyisi tai ainakaan jaksaisi.

Tee suunnitelma ja toteuta se

Pidin ruokapäiväkirjaa melkin viikon ja vielä seuraavanakin harkitsin, mitä söisin. Lähdin koiran kanssa lenkille ja nipistin suuni viivaaksi himoitessani herkkuja. Join vettä, paljon vettä ja vielä enemmän vettä. Nälissäni keitin perunoita ja tein keittoa kasviksista. Valitsin näkkileivän pullaviipaleen tilalle.

Mitä tein –lista on lyhympi kuin se, mitä en tehnyt. En pyytänyt puolisoani keittämään suussa sulavaa kinuskia, johon mies murskaa apteekin salmiakkia tai rouhii pähkinöitä tai musertaa merisuolaa. En yllyttänyt pienintä vispaamaan sokerikakkua tai leipomaan korvapuusteja kanssani. En mankunut tyttäreltäni unelmaisia muffinseja. Enkä ollut huomaavinani esikoiseni napsiessa leffanameista suklaakonvehdit.

Tänään en muista kieltäytymisen aiheuttamaa tuskaa, enkä menetettyjä makupaloja. En tosin tunne iloakaan. En ole mielestäni sen laihempi tai lihavampi kuin eilen. En koe itseäni laihtuneeksi, en edes onnistuneeksi. Kirjaan tuntemuksen: itsesääliä on vähemmän.  

Onko onnellisuus mitattavissa?

Onnellisuuteni taso ei noussut. En kokenut hetkeä, jolloin minusta tuli laiheliini. Hah, laihduin sentään neljä kiloa! Oliko se tiistaina vai sunnuntaina, kun ylitin rajan, että nyt tapahtuu, nyt onnistun, nyt olen kevyempi, nyt olen kuin aloittaessani haaveilin.

Olenko tyytyväinen, kun numeroa pienempi mekko solahtaa yllättäen päälleni? Kyllä ja olen superonnellinen ostaessani koltun puoleen hintaan vieläpä alennetusta hinnasta!

Pestyäni retongin muutaman kerran neljässäkympissä ja venyttäessäni sitä muotoonsa kymmenettä kertaa, ahtautuessani tekeleeseen, taas, olenko onnellinen. Mistä on onnelliset tytöt tehty?

Tätä totuutta en olisi halunnut kuulla lasten suusta

Muutama viikko sitten eteisessä seisoi neljävuotias vastaanottamassa isiä ja äitiä risteilyltä.

- Ei oo kädet kasvanut! Ei oo jalat kasvanut!

Lapsi arvioi minua huokaillen. Seisoin liikahtamatta ja odotin. Lopulta leveästi hymyillen, tyytyväisenä mammaansa poika julisti:

- On masu kasvanut! Täältä alkaa ja tänne loppuu!

Pieni käsi silitti hellästi vatsaani ylhäältä alas päin ja kakara iloitsi saavutuksestani.

On haasteellista kuunnella helliä sanoja isosta masusta. Pikkuhiljaa opin arvostamaa kohteliaisuuksia, joita lapseni vilpittöminä minulle kertovat.

- Älä äiti laihduta enempää, tyttäreni pyysi. – Olet ihanan pehmeä!

Ps. Aurinkoista viikonloppua ystävät! Ootte ihan parhaita blogi-kavereita ikinä!