Näin minä kohtasin ensirakkauden

Kolmetoistavuotiaana rouva Jokinen sai isältään luvan kuljeskella kesäjuhlilla. Ponnari heiluen, ylläni kulahtaneet tennarit ja äidin ompelema kukkamekko vaeltelin juhla-alueen ihmisvilinässä. Enpä olisi uskonut, että tulisin kohtamaan ensirakkauden.

Kesäjuhlat saivat yllättävän käänteen 

Sarin kanssa nukuimme oranssissa teltassa, jonka kattoa suojasi puisilla pyykkipojilla kiinnitetty irrallinen muovi. Illalla supatimme makuupusseissa ja kikatimme yövartijan ohittaessa majapaikkamme hiljenevässä telttakylässä. Yö oli viileä. Satoi ja hyttyset inisivät.

Kirjateltta oli pystytetty saviselle pellolle. Ihmiset tasapainottelivat lankuilla myyntipöytien väleissä. Muistan vieläkin liejuun juuttuneet ajoneuvot, muovipussit rouvien juhlakenkiä suojaamassa, märän heinän hajun ja kosteat vaatteet. Yleensä valitsin kirjan tai kaksi, nyt en ostanut kesälukemista.

Suuntasin askeleeni laudoista kasatun makkarakojun luokse. Olin kävellyt ohi muutaman kerran, seurannut talkoolaisten touhuja hiekkakentän laidalta. Tiskin takana hääräili vaaleahiuksinen poika. Päätin sijoittaa ainoan markkani karrelle poltettuun jauhomakkaraan. Myyjä kysyi halusinko ketsuppia tai sinappia.

Hymyilikö komistus minulle?

Iltapäivällä pyysin isältä lisää rahaa. Ryppyinen kymppi taskussani jonotin syötävää. Ihastukseni virnisti ilmestyessäni tiskin taakse ja tiedusteli, mitä saisi olla. Masua kipristeli ja poskipäät hehkuivat valitessani mausteeksi ketsuppia. Kiitin ja poistuin vain palatakseni. Taas, taas minä saavuin ostoksille ja astellessani pois makkaraa mutustellen mietin, koska olisi sopiva hetki asettautua uudestaan jonon jatkeeksi.

Kotona kerroin ihanan uutisen: olin oikeasti, en mielikuvituksessa tai piirroksessa, en tyttökirjojen tarinoissa tai radiokuunnelmassa, vaan ihan ominsilmin juhannusjuhlilla nähnyt elävänä ja elinvoimaisena maailman kilteimmän pojan, jolla oli hymyillessäänkin vakavat silmät. Hän oli jutellut minulle ja kertonut nimensä.

Äitini pyyhkäisi käsiään mankeloituun pellavapyyhkeeseen, asetteli säihkyvät kupit kaappiin, lajitteli haarukat ja veitset lokerikkoon, nousi varpailleen ja työnsi lasikulhon ylähyllylle. Katsomatta jakkaralla istuvaa tokaisi:

- Ensirakkaus, ensilumi, kumpi niistä ensin suli?

Kohtalokkaat sanat vaivasivat vuosia

Eivät kaikki usko tai takerru kuulemaansa. Mutta me, totesi serkkuni Mimmi, mietimme liikaa. Onneksi vanhalla kansalla ei ollut sananpartta minulle eronneelle uusperheen rakastavaiselle, sillä unelmoinnin idea on sietämätön. Kuinka epämääräistä! Et voi millään tietää rakkauden ja riskin suhdelukua.

Ehkä vastoinkäymiset ja hylätyksitulemisen kokemuksemme saavat meidät suojautumaan rouva Jokinen pohtii. Ivallinen vitsi onkin lopulta siinä häkissä, jonne itse itsemme suljemme. Olemme oman epävarmuutemme vankeja.

Kaikki nämä vuodet olen ensilumen hentoisten hiutaleiden leijaillessa hallan kovettamalle maankamaralle miettinyt rakkauden ja kiteiden suhdetta aikaan.

Hörppiessäni jättikupista kahvia keväisessä puutarhassamme hoksasin tänään, että kysymyksenasettelu oli outo ja sananparsi typerä. Eihän rakastamista mitata määreillä kuten metri tai kilo tai tunti. Pienikin kohtaaminen on tärkeä. Minulle merkityksellistä oli kolmetoistavuotiaana kohdata ystävällinen nuorukainen. Olin tullut nähdyksi ja hymystä päätellen hyväksytyksi. Minulle elämys oli täydellinen.

Jurnuttaessani lamannuttavan lorun ja sen taustalla väreileviä ahdistavia fiiliksiä mietin, miksi itse äitinä sanon lapsilleni sellaisia asioita, jotka asettavat muksut lokeroihin tai rooleihin. Syljen sanoja, annan arvioita ja tokaisen tilantäytteeksi ilmaisuja, jotka saattavat hallita jälkipolven kohtaloa. Siirrän seuraavalle sukupolvelle omat unelmani tai kätketysti suurimmat pelkoni. Löytyykö sanoistani tulevaisuudentoivoa?