Testataanpa uskollisuutta

Nuorimies kysyy, olenko tyytyväinen nykyiseen ja ehdottaa, että testaamme uskollisuuttani.

Olen huomannut pikeepaidan oikeaan rintataskuun broderatun tutun tuotemerkin ja pysähdyn. Peltiseen postilaatikkoon oli kannettu aiheeton lasku ja nyt yritys saa kasvot.

Myyjä jututtaa mielensäpahoittajaa ja rouva Jokinen ärisee. Yrityksen edustaja hymyilee. Rouva Jokinen tiuskii. Nuorukainen hymyilee. Rouva Jokinen epäilee, että hymy on harjoiteltu.

Mutta


Katsoessaan minua silmiin, hänen poskensa punertuvat. Silmien pupillit laajenevat ja lähes viisikymmentävuotiaana naisena tunnistan untuvaposken katseessa sellaista, jota perinteisessä myyntihetkessä ei ole läsnä.

Aivan kuin yllätysjuhlissa sissänsaapuva synttärisankari tajuaa onnentoivotuksista olohuoneen olevan täynnä ystäviä. Niin minäkin myyjän olevan mies.

Kuinka noloa!


Ajattelen avoautolla ajavia kaljupäitä, liian pinkeissä trikoissa pyöräileviä keskijohdon edustajia, sammakoiksi muuttuneita älyväläyksiä läähättämässä tikkaria imeskelevää neitoa.

Kaikki nämä vuodet olen halveksinut viidenkympin villityksessä seonneita isukkeja, jotka hylkäävät perheensä, ystävänsä ja yhteisönsä, jonkun peruskoulun vastikään päättäneen teinin takia.

Haluisitsä?


Tahdon ajatella, että kyseessä on myyntikikka. Hämmennys on helpompi vaihtaa ylenkatseeksi. Kuvittele arvoisa lukija, kuinka mauton yritys saada täti-ihminen osallistumaan arvontaan.

Mutta entä, jos nuorimies on oikeasti kiinnostunut itseään parikymmentä vuotta vanhemmasta? Eikö sitä saisi mies naista huomata?

Rouva Jokinen kätkeytyy tekopyhään paskaan. Ei tietenkään! Sopimatonta, että ainakaan allekirjoittanut olisi vetovoimainen tai kiinnostava tai vielä pahempaa, seksuaalinen olento.

Hyi, häpeä...


Seija sanoi kaupungilla tavatessamme kirjoituksistani, että ne purkavat osaltaan häpeäkulttuuria, jossa sukupolveni edustajat elävät. Ja toden totta, useimmiten ensimmäinen turvallinen tunne, jonka hämmentävässä tilanteessa etsin esille on h.ä.p.e.ä.

Mitä tässä sitten on hävettävää? Hyvää päivää, häpeänkö tässä toisen puolesta?

Häpeänkö itseäni? Pyh ja pah, minulla mitään hävettävää ole!

Rouva Jokinen kiillottaa mielessään takan reunukselle asettelemaansa voittopokaalia, jonka anonyymit, aina askeleitani seuraavat, arvostelijat ovat tylyn ja tarkan tuomariston päätöksellä ojentaneet juhlavin menoin elämäntyöstä kapean tien kulkijana.

Nainen tietää, mitä haluaa


Kyllä, on sitä yritetty varjella aarretta ja äitikin olisi tyytyväinen tietäessään, kuinka moitteetonta käytöstä ja omistautumista perheen emännän roolin rouva Jokinen on osoittanut – puhumattakaan sitoutumisesta rakastamaansa puolisoon.

Rouva Jokinen ilmoittaa olevansa uskollinen vanhaan valintaansa ja ajautuneensa tilanteeseen selvittääkseen sotkun. Ja hei, ei toi tarjous mua edes kiinnosta.


Rouva Jokinen kävi pizzalla ja luki Ben Malisen kirjoittamasta kirjasta Häpeän monet kasvot: "Koska häpeä on vaikea tunne, sitä on helpompi käsitellä ja kestää, jos pystyy nauramaan itselleen". (Kirjapaja 2012). 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unien tulkinta

Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?