Haluan kuulla äänesi

Tänään pala takertui kurkkuun. Tuntui, ettei ääni kulje. Oliko pumpulia sullottu suuhun vai vehnäjauhoja lapattu lusikalla leipäläppään?

Muistatko vielä vislauskilpailun?


Keskity. Ime happea sisällesi. Anna rintakehän laajentua. Pidätä. Aloita. Vapauta. Anna virrata kaartaen kitalaen kautta. Supista lihaksia, huulet tötterölle, vasten lämmintä ihoa, anna mennä paineella, vapauta ilmavirtaa vähitellen. Puhalla.

Auringon säteet hejastuvat lattialle leijailevista hiukkasista. Valkoisia läiskiä sinisellä matolla. Ääni ei tule töhnän läpi. Sisäänhengitys yskittää. Vehnäjauho takertuu kosteaan ihoon.

Juhlatamineisiin pukeutuneita tyttöjä naurattaa. Muistan kuudesluokkalaisena kokemani hämmennyksen ja pohdinnan, miksi ilma ei kulje venhnävellissä? Neljäkymmentäkahdeksanvuotiaana pohdin, miksi on tilanteita, että hukkaan ääneni.

Osaan laulaa. Olen laulanut kuorossa. Omalla paikallani takarivissä, katse kohdistettuna kuoronjohtajaan, keskittyneenä ja valppaana. Harjoitellut stemmoja ja taitanut ne.

Osaan laulaa. Olen laulanut kuorossa.


Kuulen ääneni muiden mukana. Se yhtyy vierustovereiden ääniin. Ääni äänien maljassa on kaunista. Saa ihoni rypistymään ilosta, ihokarvat sojottamaan pystyssä ja mielessäni on tanssinkaltainen keveys. Osaan laulaa. Olen laulanut kuorossa.

Osaan laulaa. Miksi en laula. Totean. En laula. Toistan. Osaan laulaa. Kysyn. Miksi en laula.

Mietin hetkeä, kun korvat erottavat ääneni toistavan säveliä väärin. Lauluni kynsii harmonian, kiljahtaa hyminästä, puhkoo sopusoinnun. Ei se ole niin kauheaa. Ajattelen. Ei se, että laulaa nuotin vierestä. Mutta se on hämmentävää, kun ääneni sujahtaa vieraaseen virtaan, alton stemma hakeutuu sopraanojen sekaan, kun sopeudun, sekoan vieraan sävelen kulkuun.

Hei, bloggari - selitä selvemmin!


Ymmärrätkö alkuunkaan, mistä puhun? Ai liian epämääräistä ja outoa? No esimerkiksi, että on iloisella tuulella ja sitten paraskaveri on harmissaan ja yhtäkkiä huomaa hämmentävänsä kahvia lusikka mukia kilistäen, ajatellen synkkiä, vaikka oikeasti, alunperin, se oma tunne ja ajatus oli, että on iloinen ja innostunut.

Osaan laulaa. Olen laulanut kuorossa. Miksi en laula. Greta kirjoitti erään kerran facebookiin jotenkin siihen malliin, että ihminen ei pysty laulamaan, jos hän pelkää. Mitä tekisin, jos en pelkäisi?  

Laulu lieventää stressiä ja pienentää kipua


On niin monta hyvää syytä laulaa. Mutta mitä tehdä, kun huomaa laulun loppuvan? Kerro minulle, oletko sinä löytänyt kadonneen sävelen, oppinut laulamaan muiden lähellä, toisten katsellessa, pysynyt nuotissa ja eläytynyt, antautunut ainutlaatuisena hetkeen? Miltä tuntuu kuulla tämän kiihkeän ajan pauhussa oma ääni ja sisälläsi sykkivä sävel? 



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hän kirjoittaa minulle kaukaisesta maasta

Kuva
Oheinen kirje on julkaistu vastaanottajan luvalla ja hän tätä alunperin ehdotti.  Miksi ihmeessä? Rouva Jokinen puhisi miettien, mitä ystävä oikein tarkoitti. Julkaista nyt henkilökohtainen kesäkirje!? Mitä ideaa siinä olisi? Rouva Jokinen oli tyrmistynyt - ehkä ripauksen loukkaantunut. Eihän hän viestejään koko maailmalle lähetä, postita kuin suoramyyntimainoksia tai varainhankintaviestejä henkilökohtaisella personoinnilla ja kivalla kuvalla varustettuna... rakastettu ystävä... Argh! hän jupisi tömistellessään puutarhassa. Ärsyttävä tyyppi! Pohdittuaan asiaa kuukauden päivät, rouva Jokinen ajatteli, että mitä minä nyt näin jurnutan, onhan kaikilla upeilla kirjoittajanaisilla ollut kirjekavereita ja olenhan minäkin nyt yksi heistä: Ihan oikea kirjoittaja, jonka kirje toiselle ihmiselle julkaistaan! Niin, että - cin cin, ystävät! Kirjoitelkaa toisillenne, kirjeenvaihto on kiva harrastus! Tänään, elokuun viidentenä päivänä, rouva Jokinen hörppii tyytyväisenä kahvia viilenevässä illas...
Lue lisää

Nyt tekisi mieli luovuttaa ja jättää koko homma kesken

Kuva
Poden Kukkulan kuningas -syndroomaa. Olotilaa, jossa tyydyn saavuttamaani, vaikka sijainti on huono tai jopa vähäpätöinen. Huojun voittoisana lumivuorella. Yritän pitää tasapainon samalla kun hosun houkutuksia kauemmaksi. Hetkenä minä hyvänsä olen rähmälläni. Kierinyt kasan juurelle. Rouva Jokinen kuvittelee itsensä rähmällään sohjossa voimattomana ja itkuisena.  Olen kuin kukko, joka on kuopinut pahnoista keon. Siellä se metelöi, kasan nokassa, kanalan korkeimmalla kohdalla. Iloisesti olen minäkin kiekunut saavutustani.  Ainoa riemuani latistava tosiasia on, että saavuttamani merkkipaalu oli itse itselleni asettama välitavoite. Nyt olisi aika, toistan, kirjoitan oikein isoilla kirjaimilla, että rouva Jokinenkin huomaisi sanani: NYT OLISI AIKA JATKAA MATKAA! Pikku ponnistus ja olet perillä Mutta kuten ennenkin, rouva Jokinen on kohdannut hämmentävän tilanteen: mahdollisuuksia on monia, elämä pyörryttävän ihanaa, innostavia juttuja on paljon ja kiinnostavin vie...
Lue lisää

Kuinka rouva Jokinen voisi päästä tunnelmaan, kun kuolema on kolmantena pyöränä?

Kuva
Jos suutelen ja sairastun. En sano sitä miehelle, mutta mietin. Jos nenään ei ole sormella asiaa, silmien hieronta on kielletty ja kasvojen rapsutteluun liittyy riski, miten voimme syleillä?  Vaan, eikö nyt pitäisi kipinöidä ja kiljahdella, kannustan itseäni ja sanon:  - Nauti! Antaudu lämpöön! Ole läsnä, sillä et sinä rouva Jokinen voi tietää, josko tämä on viimeinen kerta. Sillä kaikki on toisin, jos meitä ei enää ole.  Ja mitä enemmän ajattelen, että ei pelosta käsin tulisi ajatella, ajattelen, että on järkyttävää, jos tämä on meidän vika kerta. Pelottaa, jos tämä päättyy tähän. Ei vain se, etten ole saanut ilmaistua tunteitani näinä vuosikymmeninä tai päätettyä, mikä on lempiruokani, mutta minulla on edelleen järjestämättä kaikki paperit ja meikkipussit ja käsilaukusta löytyy viime vuoden kuitteja ja pieni, aaltojen pyöreäksi hioma kivi. Niin rakas ystävä, et ehkä ole kuullut,  mutta maailma on nyt mullin mallin.  En tiedä elinoloist...
Lue lisää