Pienten ihmisten unelmahousut

Rouva Jokinen iltalenkillä. Tarkkasilmä huomaa, että

vain toinen nappi on korvassa. Toisella kuuntelen, 

sillä minulla on nykyään lenkkiseuraa!! Mutta siitä 

kerron myöhemmin, vaikka onkin huippu juttu.

Pihapolulla tuli vastaan pikkuinen hiiri. Se oli harmaa, niinhän ne usein ovat ja sillä oli söpöt korvat ja vielä söpömmät silmät. Hiiri oli niin pieni, että tuskin erottui kivisellä polulla. Me tuijotimme hetken toisiamme, ihan liikkumatta ja paikoillaan ja silloin ajattelin sinua. Niin, kyllä minä olen ajatellut blogia, vaikka en ole kirjoittanut. Oikeasti kirjoittanut. Kirjoittanut niin, että rouva Jokisen touhuista olisi voinut lukea.

Katsellessani sitä pikkuista hiirtä ajattelin, että se varmaan toivoi hetken olevan ohi. Aivan kuten minä toivoin ja olen toivonut. Hartaana olen käynyt nukkumaan odottaen muutosta ja aamulla herätessä tarkistanut tilanteen. Mutta aika ei ole vakio. Se päättää, mitä haluaa. On pitkästyttävänä läsnä ja kun sen aika olisi olla paikoillaan, se kipittää kulman taakse ja näyttää pitkää nenää. Ajattelen kesää. Huomasitko, milloin se häipyi? Oliko tänä vuonna edes suvea? Minusta aivan tuntuu, että minua on huijattu! 

Olen unohtanut, mitä olen sinulle kirjoittanut. 

En ole edennyt oikotietä onneen, mutta en ole menettänyt toivoa. Olen jatkanut sillä kurjan asiallisella polulla, jonka valitsin. Tehnyt jumppaliikkeitä ja syönyt säännöllisesti. Puuduttavan tylsää! Aivan toisenlaista kuin kaikki menneiden vuosien jojotemput, joita tuli kokeiltua. Oi noita aikoja, kun kikkailtiin kavereiden kanssa kymmenen päivän ihmediettejä ja riemuittiin, kuinka kilot hävisivät hetkessä ja sitten kauhisteltiin, miten jokainen tuli tuplana takaisin.

  

Sanoinko jo siitä, miten yritin ehdottaa personal trainerilleni, että kokeilisimme jotain ”uutta”. Vetosin häneen hyödyntäen koululaisilta kuulemaani Kun kaikki kaveritkin –ilmaisua. Mutta hän pudisti päätään ja sanoi, että minulla on ollut kaikki nämä vuosikymmenet aikaa pelleillä ja nyt rouva Jokinen harjoittelee elämään normaalisti. 

Kevään ekalta ulkotreeniltä kiva muisto. Minusta tuntui 

köysiä heiluttaessani, että olen kyykyssä, kuten PT:n ohje oli. 

Kuvan nähdessäni tajusin, että on vielä matkaa tavoitteeseen.

Miksi sanat terveellinen, normaali ja arki 

särähtävät niin ikävästi? 

Ja kuitenkin, myönnän kaiken todeksi. Kaikki, mitä PT on luvannut on pitänyt. Ei ole tullut nopeasti tuloksia, on tullut hiki ja on tullut kakka. On tullut uni ja jano ja nälkä ja olen voinut hyvin. Kellon kanssa olen opetellut syömään – ilmaisu on karmea, mutta sanon sen kuitenkin – SÄÄNNÖLLISESTI. Aamut olen aloittanut aamupalalla. Hurraa!

Römppä on kuitenkin vielä olemassa. Se laskeutuu takaselästä luisuen kylkien kautta navan yläpuolelle muistuttaen kasariaikojen täyteen ahdettua vyötärölaukkua. Olen ajatellut, että jos se olisi ilmestynyt sellaisena vyötärölle yhtäkkiä, kuin paksuksi puhallettu ilmapallo, olisin heti reagoinut. Ei, en minä olisi ihmetellyt, olisin laittanut löysemmän puseron päälle ja ajatellut, että huomenna minä mietin, mistä se tuli ja miten se lähtisi pois. Ei, en minä olisi edes sitä miettinyt. Olisin lohduttanut itseäni suklaalla ja sanonut, että ei se haittaa.

Minä olen muutakin kuin mahani!

Olisin ajatellut silloin ja ajattelen edelleen, että olen täällä kehoni kätköissä ja toivon sinun tajuavan, että jollain tavalla myös pidän pehmeästä kummusta ja vaikka yritän päästä siitä eroon, en halua, että sinä haluat siitä eroon. Sinun minä odotan ymmärtävän. Ei, ei sinun tarvitse ymmärtää. Sinun minä odotan kannustavan. Ei, en oikeastaan toivo kannustusta. En ole kisassa. Olen muuttanut elintapoja, enkä ole kehässä. Tässä ei voi hävitä. Jokainen askel terveellisempään ja tasapainoisempaan elämään on voitto.

Jos minä jotain voisin toivoa, sanon sen sinulle, että ehkä minä haluaisin, että näkisit minut. Mitä se tarkoittaa? Siihen en osaa vastata. Tiedän vain, että se pikkuinen hiiri oli valtavan onnellinen, kun se lähti jatkamaan matkaansa. Muistan sen hetken. Se katseli minua ja koska en liikkunut se huokaisi helpotuksesta, kipitti kotiinsa kertomaan hyvät uutiset, että oli elossa ja että oli yksi ystävällinen ihminen, jonka se sattumalta kohtasi matkallaan maailmalla.

Exel-taulukko tyyppi sisälläni vaatii 

kertoman myös tuloksista.

Tiedätkö, en ole aiemmin mahtunut yhteenkään Mangon vaatteeseen. Viime viikolla tyttäreni halusi jälleen kerran käydä tuossa pienten ihmisten kaupassa. Tällä kertaa päätin suojella itseäni surulta ja jättää sovituskoppi-infernon kokeilematta. Odotellessani silmiini sattui farkut, joista olin vain haaveillut. Katselin kokoja ja jupisin mielessäni, miksi vaatteet ovat superpieniä, jos kerran suomalaisten naisten yleisin vaatekoko on L/42. Farkkurekkiä penkoessani löysin koon 44, normaalilla vyötäröllä. Ei lisäarmoa mitoituksessa, ei huomaavaisia leikkauksia lantiolla, ei reisissä niitä pulskille tytöille tehtyjä kaarteita. Otin farkut ja päätin kokeilla. Tiesin, miten siinä kävisi. Niinhän ne aina, parrun paksuiset jalkani eivät edes mahtuisi lahkeisiin. Kangas kirraisi jo pohkeiden kohdalla ja mikäli lopulta saisin housut ängettyä päälleni ilman, että saumojen ompeleet venyisivät, minä en saisi vetoketjua kuin v-asentoon.

Rouva Jokisen uudet farkut kokoa 44, köhöm, regular waist! 

 

Myös ikävät muistot voivat muuttua. 

Yhtenä päivänä ja minulla se oli nyt, minä mahduin unelmahousuihin! Ehkä siksi päätin kirjoittaa sinulle tänään. Elämässä on toivoa. Jos minä olen pystynyt, myös sinä pystyt! Kannattaa yrittää pitää itsestään huolta. Se on vähän kuin halaisi itseään tai sanoisi, että on rakas. Olen minä myös niin tehnyt ja ajattelut, että ehkä olisin toivonut kuulevani joltain muulta ne sanat, mutta ainakin tarkoitin mitä sanoin. Ja vaikka on kömpelöä halata itseään, on se kuitenkin hellyyttä. En minä häpeä sitä, että olen yksinäisenä vollottanut ja kyyneleitä poskelta lipoessa kuiskannut itselleni, että olen arvokas ja rakastettu. Niistänyt nenää ja silittänyt omia hiuksiani ja sanonut, että kyllä tämä tästä.

Tsemppiä ystävä!