Näin tehdään kuntotesti

Rouva Jokinen lopetti valituksen
ja veti verkkarit päälle, aloitti
sokerilakon sekä yhteistyön
personaltrainerin kanssa. 

Oletko kokeillut sellaista kuntopyörää, jossa ollaan löhöävässä asennossa? Sellaisella polkeminen näytti niin mukavalle rouva Jokisen seuratessa nuoren tytön treenaamista, mutta kun olin könynnyt muovikuppiin tajusin valinneeni väärän laitteen. Katsokaapas, kun rouva Jokisen maha aivan kuin asettui framille. Tuli näkyville. Pullahti paidan alta ja siinä se kuntoillessani kellotteli ja tutisi jokaisella polkaisulla. Hämmentyneenä kerron vieressä seisovalle nuorelle naiselle, että minua häiritsee vauhdin aikaansaama tutina. Hän sanoi, ettei me olla tultu kuntosalille sitä ihmettelemään.

 

Olemme täällä tekemässä rouva Jokiselle kuntokartoitusta.

Alkulämmittelyn jälkeen asettaudun siniselle jumppapatjalle selälleni. Jalkani ovat koukussa. Sekä asento, että ahdistava punnertaminen, jota hetken kuluttua tulen tekemään muistuttavat minua Kättärin synnytyssalista ja aivan kuin vuosia sitten, olen uudessa tilanteessa epävarma. Tosin samalla innokkuudella ja vapaaehtoisesti olen lähtenyt mukaan leikkiin ja yhtä "riemuissani" päästessäni vihdoin ”itse asiaan”.

Nyt saan nuorelta naiselta ohjeen, että leuan pitäisi osua ja painautua rintaa vasten, mutta huomaan, ettei niska veny tai taivu niin paljon. Olen ojentanut käsivarret. Kämmenet lepäävät jalkojani vasten, jotta liikesarjaa suorittaessani, sormeni kulkevat ylöspäin sormenpäiden kurkkiessa yli polvien. Tajuatteko? Ei se mitään, en minäkään. Mutta nuori nainen seisoo trikoissa vieressäni ja sanoo, että harjoitellaan ensin. Ketterästi hän asettuu matolle ja näyttää mallia samalla selittäen, miten myöhemmin hän aikoo mitata aikaa ja minä saan ”taistella aikaa vastaan”.

- Näin, hän sanoo nostaessaan itseään kaarelle lattiasta ja rullatessaan käsiään jalkoja pitkin: - Ylös. Alas. Ylös. Alas. Ja nyt on sun vuoro.

Ähellän itseni lattialle. Ensin kontalleni ja sitten karhumaisesti kiepsahtaen selälleni. Yritän kropallani tavoittaa sekä hetki sitten näkemääni asentoa että suorittaa toivotun liikesarjan. Tunnen jokaisella solullani, miten ponnistaessani lihaksissani räjähtää. Mitä rouva Jokisen lihaksissa tapahtuu, mistä minä sen tietäisin. Jotain vahvaa ja voimallista, räjähtävää ja energistä. Hiki puskee pintaan, tehot on maksimissa. Jännittynyt kroppani tärisee tehdessäni parhaani.

- Aloita vaan, nainen sanoo.

Ponnistan ja jatkan vatsalihasten kipertämistä. Yritän saada päätäni nousemaan lattiasta. Tämä onkin todella haasteellinen tehtävä. En muistanutkaan, että pää voi painaa näin paljon.

- Anna mennä, nainen sanoo.

Rouva Jokisella on jo hiki. Saan vaivoin puhuttua.

- Anna mennä vaan, nainen sanoo.

- Mä teen koko ajan.

- Aha, nainen hämmästyy ja tarkistaa: - Siis teetkö sä jo sitä liikettä?

Ja rouva Jokinen vastaa, että teen parhaillani samaa, mitä hän hetki sitten oli näyttänyt.

Olen täydessä vauhdissa!

Nainen katsoo sormiani, joiden tulisi liikkua ylös ja alas niin, että sormen päät kurkkaavat polven yli ja valuvat takaisin reisiä pitkin alaspäin sen mukaan, kuinka kropallani pumppaan itseäni ylös-alas-ylös-alas. Tätä on vaikea selittää. Vielä vaikeampi oli toteuttaa, sanotaanko, että en onnistunut kertaakaan. Ei sanota, sanotaan vaan, että nuori nainen sanoi, ettei minun tarvitse jatkaa, eikä taistella aikaa vastaan.

- Ei taistella aikaa vastaan. Tehdään kyykkyjä, hän sanoi. Hänellä oli muistiinpanovälineet ja kello ja ohjeet ja hän sanoo:  -Ensin harjoitellaan ja sitten taistelet aikaa vastaan.

Rouva Jokinen kyykistyy horjuen. Polveni naksuvat. Keskityn kovasti, ettei pissa tulisi housuun. Se olisi noloa. Tosi noloa. Se on suurin pelkoni. Tai ehkä vielä pahempaa olisi pieraista. Mietin, että jos hyräilisin. Mutta kuinka noloa olisi hyräillä, pieraista ja naksutella polvia yhtä aikaa. Pelkään myös, että näytän hassulta.

Oi, minä näytän hassulta. 

Näen itseni suurista peileistä. Näen myös muiden kuntosalilla olevien katseet. Vain yksi ei katso minua, hän katsoo nuorta tyttöä, joka naputtelee kännykkää samalla kun polkee sitä outoa kuntopyörää.

- No niin, nuori nainen sanoo: - Kyykisty nyt ihan oikeasti.

Rouva Jokinen mietti, mitä tarkoitaaa ”oikea kyykky”. Omasta mielestäni kyykistyn ihan tavallisesti. Ehkä haparoiden ja tukea ottaen, mutta lopulta olen aikalailla sellaisessa asennossa, jossa äitinä olen tottunut napittamaan kuopuksen sadetakkia tai pyyhkimään pihalla leikkivän nenästä valuvaa räkää tai kuunnellessani, mitä kaupassa nyyhkivällä taaperolla on asiaa.

- Okei, mä näytän sulle mallia.

Sitten nuoren naisen jalat koukistuivat samalla kun kädet liikkuivat kropan liikkeen mukaan vartaloa myötäillen alas ja ylös. Katselen timmiä kroppaa ja sporttista asukokonaisuutta. Ponihäntä heiluu tytön liikkuessa. Sormenpäät kulkevat alas ja ylös, ylös ja alas. Uudestaan. Alas ja ylös. Ylös ja alas. Ja sitten on rouva Jokisen vuoro. Saan ohjeen tehdä kyykkyjä niin nopeasti kuin pystyn.

Rouva Jokinen keskittyy ja jännittää lihaksiaan. Niitä, joita on ja niitä, joita hän toivoisi olevan. Alasmennessä tunnen, kuinka polvilumpiota lähellä olevat lihakset vinkuvat. Miten ne nyt noin kirraavat, ajattelen pohkeita ja yritän siirtää ajatukseni sormenpäihin. Mutta pylly painaa niin, että tasapainossa on pitelemistä. 

- Kokeilepa pitää polvet suorassa linjassa.

- Missä?

- Sun polvet kääntyy sisäänpäin. Ja sit pepun pitäis mennä taaksepäin.

- Minne se sitten menee?

- Okei, ei taistella aikaa vastaan. Tehdään punnerruksia.

- Mä en oikein voi, rouva Jokinen selittää kipeästä olkapäästä ja sattumalta löytämästään upeasta hierojasta, josta muuten voisinkin kertoa teille toisen kerran vielä enemmän, mutta nyt keskityn kuntokartoitukseen ja saan kuulla, että minun ei tarvitse punnertaa.

- Okei, ei tehdä punnerruksia.

Ensimmäistä kertaa olen kuntosalilla helpottunut. Minulla ei ole tullut pissa housuun ja aikaa vasten ei tarvinnut taistella. 

Mitäs sitten?

- Nyt mennään juttelemaan tavoitteista, hän sanoo ja niin rouva Jokinen seuraa ryhdikästä hahmoa. Tämä on niin jännittävää. Olen täyttänyt esitietolomakkeen ja vastannut kysymyksiin ja nyt rouva Jokisella on oma personaltrainer, jonka kanssa hän on aloittanut yhteistyön.

- Okei, mikä on sun tavoite?

- Olla kaunis.

- Okei, se ei voi olla tavoite. Se ei ole mitattavissa.

Koen valtavaa iloa, suorastaan helpotusta – aivan kuin olisin kuullut asian ensimmäisen kerran. Kauneutta ei voi mitata. Sitä ei voi verrata. Jokainen on kaunis tavallaan. Saan olla minä ja se on just hyvä. Mutta sitten kerron Römpästä.

- Mikä se on?

Rouva Jokinen selittää, että lapset kutsuvat vatsaani Römpäksi ja että olemme jo perheenä hyvästelleet sen  ja sanoneet, että Römppä ei voi enää jatkaa matkaansa sylissäni.

Nuori nainen katsoo rouva Jokista ja sanoo:

- Okei, kirjataan tavoitteeksi, että päästään eroon Römpästä.

Ja niin me kirjasimme tavoitteeksi, että personaltrainerin avulla ja tuella keskivartalolihavuudesta tarpeekseen saanut keski-ikäinen täti-ihminen saa tarvitsemaansa opastusta ja tsemppiä niin, että lopultakin, lopultakin, lopultakin eli vihdoin ja viimein, hän pääsee eroon aina mukana kulkevasta, ihan liikaa huomiota tarvitsevasta ja aina nälkäisesti kiljuvasta Römpästä. 

Mutta, rouva Jokinen miettii, lopullisiin jäähyväisiin on vielä pitkä aika. Sitä ennen etsin ja löydän itselleni sopivan kuntosalin, saan ohjeet, mitä siellä pitää tehdä ja aloitan treenaamisen. Minä päätän jatkaa matkaani välittämättä vastatuulesta ja hetkellisestä väsähtämisestä. En anna periksi, sillä en ole vielä perillä.

Rouva Jokinen haastaa ystävät mukaan ja kysyy,
mitä konkreettista sinä olisit valmis tekemään
pitääksesi itsestäsi huolta?