Miksi pluskokoisena pidin enemmän itsestäni?

Miksi sisäinen omakuvani ei ole muuttunut samassa tahdissa fyysisten muutosten kanssa? Mistä kumpuaa tyytymättömyys itseä kohtaan? Olenko tiedostamattani aktivoinut ydinohjuksen, saanut vieraakseni pullonhengen vai onko tämä julmaa pilaa? 

Tämähän on kiva kuva! Heijastinliiveissä hän näyttää niin hehkeältä, rouva Jokinen arvioi itseään. 

Olen hämmentynyt. Olin jo tykästynyt ylipainoiseen minään ja minulla oli hauskaa. Koin itseni rakastetuksi. Nautin rehevistä muodoistani ja tykkäsin olla alaston. Tykkäsin tisseistäni. Seksistä, kyllä. Nautin läheisyydestä. Nyt minua häiritsee allit, jenkkakahvat ja appelsiininkuori reisissä. Mietin, mitä hän ajattelee kietoessaan käsivartensa vyötärölleni. Olenko hänen mielestään haluttava ja miksi ajattelen, etten ole. Rouva Jokinen, nyt kirjoitan sinulle: Ajatteletko oikeasti näin?

Haastan itseäni miettiään. Haluan löytää valoa vankityrmääni. Oikeasti? Jos tämä ei ole se, kuka olen tai mitä loppuelämäni haluan pohtia, lopeta!

Eilen, kun lähdin lenkille meidän koira haluasi mukaan. Se heilutti häntäänsä ja katsoi anovasti. Vinkui kuin pentuna ja sitten se haukkui kimeästi, pyytävästi, nyyhkyttäen. Kylmässä karvaturrin hengitys höyryää. Minäkin höyryän. Toivon, että olet. Minä ainakin olen, useinkin. Kulkiessani toisinaan ja sitten soi Russian Roulette. Jai ho!

Oletko huomannut? Huomannut, että minä en ole, en ollenkaan. Oletko huomannut? Että minä en lainkaan, en ollenkaan, en sanaakaan. Rouva Jokinen miettii, miten muotoilisi hiljaisuuden. Antaisi muodon hetkien ketjulle. Sanoittamattomille lauluille, sydämen tykytykselle, auringonnousun ensisäteille, alikulkutunnelia kaartavan kallioleikkauksen viileydelle, lumihiutaleille asfaltilla. 

Oletko huomannut?

Kun olen tehnyt kiepin, kipittänyt kylliksi, riisun vaatteeni. Hiki valuu silmiini. Kirvelee. Kohisee veri suonissani ja sydän tykyttäen kuoriudun. Nahka liimaantuu. Tarttuu kiinni urheiluliiveihin, treenipaitaan. Hikiset trikoot lojuvat mytyssä lattialla ja minä haluan peseytyä. Annan veden huuhtoa ja lämmittää. Ei niin saa tehdä, se on tuhlausta. Tuhlaan myös saippuaa. Vaahdotan sitä hiuksiini, itseeni, hinkkaan ihoani lämpimäksi. Läski ei lämpene. Kädelläkin se tuntuu viileämmältä kuin lihaksikkaat kohdat. Niitä on vähemmän. Paljon vähemmän.

Vaikka vähemmän on kokoajan enemmän.

Vähemmän vaikeaa lähteä liikkelle.

Vähemmän vastatuulta, vastaantulijoita, vastauksia.

Vähemmän kiristäviä kuminauhoja.

Vähemmän namipapereita, kakkusia ja kiusauksia.

Vähemmän läskiä. Sitä on. On sitä. Mihin se hetkessä häviäisi?

Vähemmän kuitenkin selässä. Niin ja takatissit ovat huomattavasti pienentyneet, Rouva Jokinen iloitsee. Vaikka vieläkin, kun juoksen, tuntuu kuin kantaisin imeväistä selkärepussa. Aivan kuin pikkuruiset töppöset tömpsähtelisivät, hakkaisivat vauhtia pakaroihin. Rouva Jokinen huokaisee. En kanna vauvaa – en edessä, enkä takana. Tämä tunne johtuu ylimääräisestä nahasta ja rasvasta. Velttona ne heiluvat kroppani tahdissa, paiskautuvat kuin aallot rantakivikkoon. Muhkuroita ja makkaroita on vähmmän. Vähemmän ja vähemmän.

On kuitenkin.

Kun juoksen, rouva Jokinen miettii, mitä ajattelee. 

Ajattelen sinua. Höpsistä, en minä sinua ajattele, en itseänikään. En meitä. En muksuja. En maksamattomia laskuja, parsimattomia villavaatteita, kuivatettuja kukkia tai simpukoita työpöydälläni. Kuljen ja kuuntelen mitä Pitbull sanoo tulipallosta, Alicia Keys tulessa olevista tytöistä. Ja sitten soi Havana ja pysähdyn. Tanssittaa.

Kyllä, kyllä rouva Jokinen tunnustaa. On ihan pakko. Musiikki vie mennessään. Ihan sama, mitä muut ajattelevat. Tämä täti tanssi eilen ylipitkäksi kasvaneen kuusiaidanteen varjossa, viheliäisen moottoritien vieressä. Pysähdyin ja heilutin käsiäni musiikin tahdissa. Nostin kantapäät. Keinutin lantiota, värisytin pakaroita, nostelin olkapäitä. Kuka niistä autoilijoista ehtisi minua katsoa, ajattelin. Niillä on kuitenkin kiire, on päästävä perille, on ohitettava edessä ajava, on varottava vesiliirtoa, peltipoliisia, kaistanvaihtajia. 

Minä tanssin nyt ja tässä. Sumuisella kävelytiellä, hevosten hirnuessa aitauksessaan, rakennustyömaata ohittaessani. Kaivurin kohdalla, suojatiellä ja vähän ennen kuin taivas on muuttunut mustaksi, kun tihku tiiviistyy tipoiksi.

Ja sitten satoi, satoi ja satoi.

Satoi monta päivää. Yölläkin satoi. Minä mietin eteisessä, miten pystyn kulkemaan, kun varpaat kastuisivat heti ensimmäisessä lätäkössä. Ajattelin märkiä sukkia, jotka eivät irtoa kohmeisista varpaista. Kylmää ihoa ja sisäistä koleutta. Sitten rouva Jokinen teki, mitä olisi tehnyt rakkaudella. Äitinä kikkaillut ja kannustanut. Olin äiti itselleni. Pakkasin kännykän muovipussiin ja pyöritin elmukelmua jalkojeni ympärille. Nilkkoihin, varpaiden päälle, kantapään taakse, ympäri, ympäri ja lopulta olin lämpinäkyvällä muovilla päällystetty. Itsekin ihastuneena, elävä ja vedenpitävä muumio.

Miten ylittää lätäkkö kuivin jaloin? Rouva Jokinen keksi oivan kikan.

Siis kumpaa kuunnella?

Pitäisi kuunnella, rouva Jokinen on todennut tämän ennenkin. Pitäisi ja pitäisi, mutta kumpaa kuunnella. Sitä loputonta leukojen lonksutusta, aivoissa käytävää kikkailua, jonninjoutavaa jäpätystä, miten ei jaksaisi ja on niin hankalaa ja haasteita. Vai tulisiko kuunnella kahta kantavaa? Niitä innosta vipeltäviä. Noita keski-ikäistä keskivartalolihavaa täti-ihmistä kannattelevaa, jotka saadessaan luvan ovat vieneet minua, kuljettaneet, pinkoneet palvellakseen. Pitäneet lystiä ja tuoneet minut tähän päivään.

Rouva Jokinen miettii, mikä olisi ajanjakson arvosana.

Olen samaan aikaan tyytyväinen ja tyytymätön. Olen turhautunut, että huolimatta omasta mielestäni suurista, kirjaan tärkeän kohdan uudestaan, että sinäkin huomaisit painotuksen, lue siis seuraava kohta kantavalla äänellä: - Huolimatta SUURISTA ponnisteluista, olen omasta mielestäni vieläkin alkutekijöissä. Samaan aikaan, kun kantamani kilomäärä on pienentynyt, vaatekoko kutistunut, on tyytymättömyyden ääni suurentunut. 

Miten saisin itseni hyväksymään itseni myös nyt?

Miksi olen kova ja kohtuuton kroppaani kohtaan? Nyrpeä ja hapan. Olen vaativa vaatimuksissani ja piiskaan itseäni entistä hullumpiin suorituksiin. Tunnistan sanat rypistetyllä paperilla, pimeän pelkoni ja vääristävästä kuvastimesta tuijottavat silmäni. Onko menneisyyden haamut aktivoituneet, olenko ajatunut tuntemattomille rannoille vain aivanko uhrina taistelen tsunamin armoilla? 

Huokaan kuin kaiken nähnyt saarnaaja, valittaminen ei lopu valituksella. Sen olen nyt huomannut ja ajatukseni vain vahvistuu, että ainoa muutos minussa tapahtuu ilon kautta. Ilon! Kuinka helppoa! Nyt täytyisi vain löytää se ilo!

Niin, rouva Jokinen kirjoittaa ja huokaa. Hän todellakin huokailee tätä kirjoittaessaan, kuinka kummallista! Hän ei ole löytänyt nuoruutta tai sorjaa vartaloa. Pyöritän tätä kirjoittaessni päätäni. Voitko kuvitella ystävä, kuinka hidasta tämä on!! Jos kilot kertyivät salakavalan huomaamattomasti, sulaa ikirouta vielä hitaammin!!!!

Ne syksyn ensimmäiset sateet vielä naurattivat. 

Kun elämä on oikeasti aika kivaa, eikö olekin rouva Jokinen?

Pysähdyin eilen pellonreunalle. Katuvalot olivat sammuneet siltä kohtaa, missä kasvaa suuri käppyräinen tammi ja minä näin kirkkaalla taivaalla Otavan ja Pohjantähden, taivaankannella kiitävän sateelliitin, illaksi kotiin palaavan lentokoneen vilkkuvat valot ja kuulin, miten vahtikoira haukkui tumman metsän takana. Vaatteeni höyrysivät ja otsalampun valo valaisi viljapellon sängen, punertavan pajukon ojan reunalla. Kaukana, kaukana olivat murheeni ja suruni. Minä niin olin siinä ja ajattelin, että juostessani en ole tavoittanut ikuista nuoruutta, en menneiden päivien minua. Olen hidas ja pelkään kaatuvani kosteuden kiteytyessä tienpintaan. Tarvitsen lukulasit etsiessäni kännykästä kameratoimintoa. Menee tovi ennen kuin sormeni osuu oikeaan symboliin ja usein hetki on ohi ennen kuin saan zoomattua kohteeseen. Mutta yllätyksekseni olen löytänyt jotain ihmeellistä. Muistatko lapsuudesta tuttuja aistimuksia? Sen ihanan tunteen, kun kipeää kalliolle ja näkee kotitalon. Kun pihaan saapuessa haistaa ulos asti jauhelihakastikkeen tuoksun ja näkee ikkunoista sisälle sytytettyjen lamppujen loisteen. Sinäkö siellä, joku kysyy ovelle saapuessani ja minä iloitsen, että minähän se tässä. Täällähän minä, kotona.

Tänään kirjoitin. Kirjoitin oikeastaan kysyäkseni, mitä sinulle kuuluu.