Tämä äiti kaipaa kiellettyä

Pidättäydyn himosta ja osoitan hurjan hienosti itsekuria. (Byääääh!) Tunnustan. Sietämättömän tylsää olla sitoutunut ja silti se on suloista.

Ajatukseni harhailevat lähikaupan karkkihyllyjen esillepanoa ihmettelemässä, mielikuvitusmatkallani silmäilen läpinäkyviä laatikoita, irtareita.

On noloa valittaa samaan aikaan,
kun on itsestään valtavan ylpeä.

Makean puute tekee kutaa, tiedän, minä hehkun ja hehkutan. Ymmärrän tekeväni oikein, juurikin kuten pitää. Tänään en harkitse keskeyttämistä, en jarruttelua tai kaistan vaihtamista.

Mutta siitä tunteesta en tykkää. Siitä korvamadosta, sydämen kovertajasta, ilon pilaajasta, kumisevasta tynnyristä, joka kolisee kieriessään. En halua ojentaa kättäni kassajonossa yli liukuhihnan ja ottaa. En tarvitse Snickersiä, Mars- tai Kick-patukkaa, mitä niitä nyt siinä on viimehetkellä tarjolla. Epätoivoisille, minä en ole.

Miksi edes mietin! Miksi ajatukseni viipyilevät aistimuksissa. Vai eikö aistini ymmärrä omaa parastaan. Kuka kertoisi aivopoimuilleni, että se on mennyttä, sitä ei itse asiassa ole koskaan ollut.

Miten hinkata pois muistot ja menneisyyden?

Ehkä eniten rouva Jokinen inhoaa sitä, kun isät syövät raakoja rypäleitä ja lasten hampaita vihloo. Että perinteet siirtyvät sukupolvelta toiselle ilman omaa valintaa.

Että en edes huomaa kantamuksia, joita Lyyli antoi Ilmarille ja tämä Einarille ja sitten Siiriltä ne tulivat Almalle, Veeralle, Kyllikille ja ehkä minunkin emoni huomaamattaan niistä osan kippasi kannettavakseni ja nyt niitä on siten etsitty ja yhdessä yritetty putsata pois, sillä kaikki ei ole meille hyväksi.

Kuka keksi tämän rakkauden?

Tuhannen tuhatta, sinäkö tämän sait aikaan Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringen! Jos olisit osannut valita terveellisesti, minä ja mun kaverit herkuttelisimme nyt kaalilaatikolla. Mutta sinä nostit loisteliaan elämän esikuvana herkkulistalle suklaan ja minä työtäkäyvä laskujen kanssa jatkuvasti painiva ruuhkajunassa jumittaja kuvittelen palkitsevani itseni ylitsepursuavan avokätisesti nuolemalla suklaatuuttini krokanttihatun huolellisesti myös suojakuorista.

Googletan syyllistä. Wikipedian mukaan suklaapavut rantautuivat Eurooppaan parisataa vuotta aiemmin kuin kohukuningatar astui pyövelin varpaille asettuessaan mestattavaksi. Pahoittelen sormella osoittelua Marie Antoinette!

Sukellan historiaan ja yleissivistän itseäni. Samoihin aikoihin, kun Suomessa katovuosien aiheuttamat rasitukset, talonpoikien riisto ja sodan rasitukset kiihdyttivät kansan mieltä, johtaen lopulta nuijasotaan, rantautui ensimmäinen kaakaolasti Sevillan satamaan.

Suklaasydän ja tinakuoret

Hakusanoilla suklaa ja historia pääsen aikaan ennen ajanlaskua. Marja-Leena osaisi vastata, toimiko Via del Corson varrella suklaapuoteja keisarinna Livian elinaikana. Entä vaikuttivatko etruskit siihen, että rouva Jokinen huokaa onnesta ajatellessan valkosuklaisia Baci-suukkoja?

Puikkelehdin kuin Rautatieaseman ruuhkassa vuosisadasta toiseen. Epäilen 1500-luvun eurooppalaisia valloittajia. Entä Mayat ja Asteekit?

Teollistuminen muutti saatavuuden. Koputtelen pohdinnoissani jo markkinointiväen ovia. Onko palkkansa eteen riimejä raapustava copywriter syyllinen kaipaukseeni?

Jos sitä tänään valitsisin oikein.

Mikä on palkinto? Uuden luominen ja hyvässä pysyminen hetkellä, jolloin ei tiedä paremmasta, on hurja hyppy tuntemattomaan.

Olen tästä ennenkin vouhkannut. Tästä kirjoittanut ja itkenyt itseni uneen. Muistoissani istun huoneessa, jossa en halunnut olla, matkalla sinne, minne en ollut menossa ja jos olisin voinut kutsua taksin, olisin sen tehnyt, uskokaa kun sanon, että en tilannut, koska en tiennyt, minne kuski olisi voinut minut kuljettaa.

Rouva Jokinen kirjoittaa: Tiedän, miltä tuntuu, kun ei ole tulevaisuutta, jota odottaa.

Kun minä sunnuntai-iltana motivoin itseäni kulkemaan valitsemaani tietä, en tiedä, mikä minua oikeastaan odottaa. Laulajan miettein punnitsen, missä on hyvää ja kaunista. Menomatka tuntuu aina pidemmälle kuin kotiin saapuminen. Ja minä niin haluaisin olla jo kotona.

On siinä sekin, että maistettuani herkkuja tiedän ne herkullisiksi. Ja vaikka aivot suoltaisivat dataa faktoista, kuka pystyy irrottautumaan tunteista.

Pystytkö torjumaan muistot?

Mökkimatkalla valitsin supersalmiakkia, isin kanssa söimme tervaleijonia kävellessämme Hämeentietä kohti Kallion kirjastoa, Mustamäenkadun puukaapin alahyllyllä ukki säilytti Sisu-pastilleja ja Sampan kanssa ostimme vadelmaveneitä Upplands Väsbyssä. Ei ole kyse vain sokerista, rouva Jokinen tuhahtaa. On kyse muistoista, mielleyhtymistä, kokonaisvaltaisesta tavasta ilmaista itseään, liittää muisto makuun ja tunne syömiseen.

Sinä tuoksuit piparminttupurkalle suudellessani sinua Porvoon Hesessä.

Ja sitten on tämä tyhjä tila. Istun sohvalla ja jotain puuttuu. Voiko esineestä sanoa sinä, hän, me. Et ole siinä. Kaipaan sinua. Sinä sinisellä lasitettu savikippo. Namit näyttivät niin näteiltä ja pysyit vakaasti vierelläni. Olit länsä, kun kirjoitin ja valmiina pitäessäni tauon. Sopivan kokoinen kädelleni ja minä otin. Imin pulverit sitruunapommista ja ajattelin.

Sitä erehtyy äitinä ajattelemaan, että sisäinen myrsky olisi henkilökohtainen asia, mutta oikeasti perhe tietää, missä mennään silloinkin, kun mutteripannua kuumentava ärrimurri on eksyksissä. Kun auto nikottelee aamutuimaan ja yöllä satanut lumi on paakkuuntunut pikkutiellä muhkuroiksi. Kahden kilometrin hiljaisuuden rikkoo kuusivuotiaan pohdinta:

- Äiti, osaako joku oikeasti tehdä terveellistä ruokaa?