Haluanko haukata omenaa?

Lettupino lautasella. Vaniljajäätelön jämät läärynä lasisessa maljassa. Missä on mansikkapurkki? Perhe on koolla perjantai-illan lettukesteillä. Sokerikiteet sulavat rapsakkareunaisen pintaan ja rasvainen paistos mansikkahillolla tahmaa maitolasin reunan.

Miten kävi sokerilakon?

Kiitos kysymästä, olen edelleen, mutta en oikeastaan halua puhua siitä. Enkä kertoa, miten kiusattu olen ajatuksissani tai kuinka yöllä lehdenjakajan kaahatessa Kialla kylätietä bassot rytmiä sytkyttäen minä valvon miettien sulaa suklaata tai vattukarkin ja salmiakkikalan synnyttämää täydellistä makukomboa.

Olet niin päättäväinen. Pudistan päätäni. Olet niin luja. Tietäisittepä. Päämäärätietoinen? Haaveissani. Tämä todellisuus on jumitusta tai luisumista aivan kuin punaisessa pikkuautossa, kun mutkassa Ford Ka vei minua. Nastat rapisivat ja meno muistutti Disneyn klassikkotarinan Bambin huteria kinttuja metsälammen jääpinnalla.

Suunnittelin kirjoittavani sinulle joulunajan fiiliksistä, mutta en halunnut vaivata. Tai oikeastaan en halunnut tietää, mitä sinä tekisit tilanteessani. Tai ehkä minua hiukan kiinnosti, mutta palautteen sisältö pelotti.

Tästä syystä minua itketti ihan hirveästi

Olin sopinut heti lakon alussa, että joluna kieltäytymisiä ei olisi, kieltolaki ja lakkovahdit olisivat tauolla, mutta juhlapyhien lähestyessä tiesin, etten pystyisi palaamaan kaidalle polulle, jos sen kulkemisen lopettaisin. Siihen astinen vaellukseni oli sujunut kuin maastolenkki liian pienissä kengissä. Jos useamman viikon, päivittäin, päällimäisenä tunteenani on viha, miksi haluaisin olla hyvis.

Tunnistin kielletyn hedelmän houkutuksen, hahmotin omenan haukkaamisen seuraukset. Kun tajusin välttämättömäksi pysytellä sokerittomissa tuotteissa, koin niin suurta surua, että minulle tuli ihan itku. Kun juhlapöytä vieraiden saapuessa notkui herkkuja seisoin keittiössä ja pyysin puolisoani kietomaan kätensä ympärilleni:

- Älä kysy tai sano mitään, pyysin: - Halaa mua.

Syleily helpotti tuskaani (ja esti minua ojentamasta kättäni kohti hannatädinleivonnaisia, marsipaanipossukakkua ja piparitaloa).

Tajusin olevani vapaa

Jouluna luin Timo Airaksisen kirjoittamaa Halun vallassa – onnellisuutta etsimässä –kirjaa (Arktinen Banaani, 2015). Havahduin omasta neuroottisuudestani toistella samaa käyttäytymiskaavaa hänen kuvaillessaan juopon toimintaa suhteessa vapaaseen tahtoon.

Mieleni tekisi, mutta en referoi kirjaa tämän enempää, opimpahan tekstistä, että "kaikki ihmiset tekevät toistoja", mutta "liika on kuitenkin liikaa". Ja valokeila rouva Jokisen pimeydessä häikäisi hänen miettiessään, missä tilanteissa se suklaa sinne suuhun sujahtaa. "Terve ihminen sietää epävarmuutta, muutosta, keskeneräisyyttä ja yllätyksiä. Niistä saa mielihyvääkin. Hän on vapaa." (s. 43)

Lämmitellessäni lihaa lauteilla katselin käsiäni. Kuinka sormeni ovat kauniit. Hurjasti ohentuneet ja tulleet aivan kuin pidemmiksi. Myös kaulani näyttää hiukan kapeammalle. Ihmettelin olkaluita, jotka näkyvät.

Kivoja juttuja joululomalta

Tunnustelen sormellani olkapään läskirajaa. Aivan kuin minulla olisi kahdeksankymmentäluvun surffareiden käyttämä paksu, huokoinen kumipuku vedetty ylleni niin, että olkapäät jäävät näkyviin. Saatteko kiinni näkymästä? Näyttää siltä, kuin minulla olisi vanhojentanssipuvun yläosasta tutut puhvihihat olkapäät paljastavassa mekossa. Kuvitelkaa, läski sulaa paljastaen, minut. Luu erottuu selluliitin seasta. Näky on groteski ja samalla karmean kaunista. Ilmiö on havaittavissa myös nilkoissa. Jalka ei jatku yhtenä pötkönä, käperry kuin HK:n sininen lenkki tai napsahtava nakki. Katselen luita ja kaarevia kohtia kuin huikeaa auringonlaskua.

Luottamuksellisesti paljastan, että parasta on ollut syyllisyyden ja häpeänkierteen loppuminen tai ainakin kriittinen mäkättäjä on pitänyt paussia tosiasioiden puhuessa sen puolesta, että rouva Jokinen on lopetannut itsensä turmelemisen ja valinnut olla vahingoittamatta elämäntavallaan hyvinvointiaan. Selatessani kännykästä muistoja joululomalta, en tuomitse, tuhahda kuin entinen emäntä naapurin rouvasta, että siinä istuu joulukinkku naama turvonneena ja hikisenä liian pienessä koltussa. Katselen itseäni ihaillen. Nainen, sinä yrität!

Joululomalla huomasin myös sen, että pienikin liikunta lisää hyvän olon tunnettani. Nalle Puhin lailla kökötän jakkaralla pohtien aivot höyryten, kuinka saisin itseni liikkeelle. Sillä kieltäytyminen ilman iloa on säälittävää. 

Entä mitä tapahtui piparkakkutalolle?

Kymmenkunta reilun metrin pituista nassikkaa seisoi aattona naama pölysokerissa ja posket piparimössöä pullollaan. Rouva Jokisen saapuessa huoneeseen pisimmän lapsen käsi pysähtyi puoliksi syödyn piparkakkutalon raunioille. Rouva Jokinen katsoi muksuja ja totesi, että kiva, kun herkku maistui. Silloin pikkunassikoille taideteosta murtanut tokaluokkalainen kiljahti ilosta: - Hei, piparkakkutaloa saa syödä!