Olin ihan sanaton! Hurja välikohtaus mäkkärin kassalla.

Ahertamisen jälkijäristyksissä ajatukset haahuilevat keskeneräisissä työpöydälle jätetyissä lauseissa, kalenterin tiukaan pakatuissa koloissa, tekemättömissä sankariteoissa. Mutta vastauksena puolisoni kysymykseen, kyllä, muistan olevani perheellinen. Kotona odottaa pesue. Avainsanat #ruokaa, #läksyt, #nimikoimattomatvaatteet ja #lukemattomatwilmaviestit härnäävät väsynyttä.

Mä joka päivä työtä teen ja illaksi kotiani meen

Tyhjä mieli toljottaa neljän ruuhkaa: tahraton bemari, toinen musta, pakasta vedetty Volkswagen, vanha Audi, soratietä pärtsännyt Toyota, vielä toinen bemari, ei yhtään Ladaa, kaupunkimaasturi virolaisella rekkarilla, oikealta kiilaava pakettiauto ja kuumentunut kuski ruuhkabussissa merkkivaloa vilkuttaen tunkemassa kaistalla kiihdyttävän Skodan eteen.

Pikkuruisessa punaisessa omenassa rouva Jokinen kyydissään matkan varrelta pongattu teini, joka iloisena kertoo tarinaa opettajansa maneerista. Aivan, nyökkään muistellessani Viherlaakson lukion psykologian, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Anneli Vilkko-Riihelää ja sitä historian opettajaa, jolla oli tapana aloittaessaan lausetta sanoa ”tota noin”.

- Tota noin, ehdotan. – Autojono jumittaa. Haettaisko Pitäjänmäen mäkkäristä kahvit?

Hyväksyvä nyökkäys ja kohdistan Drive in -linjalle. Pysähdyn valokyltin kohdalla. Pylväästä kuulen äänen tiedustelevan, mitä haluaisin.

Otan sen, mitä ymmärrän: - Yksi juustohampurilainen.

Jälkikasvu miettii valintaansa, katselee valikoimaa ja valitsee.

- Mikä on West Cost Chiken, tapailen outoja nimiä ja teini tarkentaa osumia apukuskin penkiltä.

Korjaan tilausta: - Anteeksi, ei siis Caesar Snack Wrap. Hion kirjainten muotoa, keskityn sihistämään lausuessani Chiken El Maco Wrap.

- Mcwrap, äiti! teini venyttää nimeni vokaaleja ja ehdottaa, että ottaisimme frapet.

- Sä tykkäät enemmän tosta Moccha Frapésta. Mä haluun Caramel Frapén.

Ja niin rouva Jokinen on tilannut jääpaloihin sekoitetun kahvijuoman ja jonottaa luukulle kaksi. 

Syksyn ensimmäinen harmaa iltapäivä.

Kuinka loputtomalta syksy tuntuukaan etukäteen ajateltuna. Marraskuun valottomat iltapäivät ja joulukuu pimeys. Ystäväni Maureen totesi kerran, että suomalaisilla on kiire töiden jälkeen kotiin, koska aamulla on kiire töihin.

- Hei, pirtsakka tyttö tempaisee luukun ylös, kurkistaa aukosta kuulokkeet korvillaan ja katsoo autossa istuvaa ajatuksiinsa väsähtänyttä perunasäkkiä tarkistaakseen tilausta.

En reagoi kysymykseen. Neiti hymyilee, yrittäen silmiensä nopealla liikkeellä hahmottaa tilannetta. Hän toistaa listan artikuloimalla selkeästi. En vastaa.

Kännykkäänsä näpeltävä teini vilkaisee äitiään. Myyjä odottaa vahvistusta, onko tilaus tallentunut oikein. Rouva Jokinen istuu hiljaa ja viittoo vieressään istuvalle: ”omena”. Teini kurottaa äitinsä yli tavoittaakseen talosta kurkkivan katseen ja huutaa myöntävän vastauksen.

Äiti, mikä sulla on?

- Äiti, lapseni lausuu nimeni kysymyksenä. Hänellä ei ole aavistustakaan, miksi en puhu. Totta puhuakseni en itsekään tiedä, miksi olen hiljaa. Tiedän vain, että en halua nyt ilmaista itseäni verbaalisesti. Haluan leikkiä. Haluan kokeilla, miltä tuntuu asioida kaupassa ilman mahdollisuutta hyödyntää sanoja.

Heilutan suurilla kaarilla käsiäni ja viiton ”lisää leipää”, ”punainen talo”, ”ylistän sinua”, ”pallo”, ja ”kissa”.

Myyjä ei ilmeisesti ole tavannut mykkää asiakasta ja minullakaan ei ole roolistani aiempaa kokemusta. Jälkipolven tyrmistyminen, asiallisuudessaan linjakas myyjä ja esitys ilman sanoja kutittaa nauruhermojani. Kyyneleet kutkuttavat silmäkulmissa ja tunnen ilontärinän kehossani.

Hetken hölmöily hytkyttää rintakehääni, veltostuttaa raajani, nykii suupieliäni, pyrkii kikatuksena äänihuuliani pitkin, mutta äänet nielaisen. Jos en osaa formuloida äänteitä, kuuluuko hekotus mykän nauraessa, mietin. Kehoni tytisee pidätellessäni ylipursuavaa jännitystä.

Asiat etenevät. Myyjä palvelee mutkattomasti ja minä nostan kytkintä.

- Mikä sulle tuli?

Rouva Jokinen pohtii aikuistenoikeasti eikä tiedä vastausta. Häröily pikaruokalassa herätti kuitenkin myötätuntoni ystäviä kohtaan, joilla ei ole luukulla sanoja. Miten voi tilata juustohampurilaisen siitä peltisestä tötteröstä, jos ei pysty puhumaan?