Tästähän tuli iloinen juttu
Kupliva fiilis ja pilke silmäkulmassa on mahdollista tuottaa
teknisesti oikein toimimalla. Kyllähän herkku lämpenee, jos sitä kutkuttaa
ohimennen ja antaa aavistuksen täyttymyksestä. Rouva Jokinen fiilistelee kohti
huoletonta hetkeä miettien, että mitä se oikeasti on.
Totuus rouva Jokisen touhuista
Tänä keväänä olen saavuttanut tavoitettani. Ounastelin, että suklaa
saattaisi olla kompastuskivi tai etten jaksaisi polkea seitsemäätoista
kilometriä kahta kertaa vuorokauden aikana, mutta yllätyin toukokuun lopulla
tehdessäni inventaariota aikaansaannoksistani, että yksi itse itselleni
asettamista henkilökohtaisista tavoitteistani muodostui huomattavasti muita
haasteellisemmaksi.
Nämä olivat itselleni asettamani tavoitteet:
1. Lisää arkiliikuntaa
2. Opettele tekemään (ja syömään) salaattia
3. Pyöräile töihin
ja se haasteellisin
4. varaa arjessa aikaa iloon!!!!!
Miksi ilolle pitäisi varata aikaa?
Keski-ikäisenä rouva Jokinen on unohtanut nuoruuden haasteet ja
päällimmäiseksi mielikuvaksi on jäänyt onnellinen elämänvaihe, jolloin jaksoi
valvoa ja kavereiden kanssa oli hauskaa. Aina.
Kun viikonloppu rysähtää arkiviikon päätteeksi vietettäväksi, tuntee
rouva Jokinen itsensä väsyneeksi. Hänen hartain toiveensa olisi saada nukkua
tai asua äidin luona täysihoidossa.
Mutta kun elämä haastaa perheellistä osallistumaan. Minun se pitäisi
olla äiti, jolla olisi aikaa kuunnella ja äiti, joka olisi varautunut
ravitsemaan katraansa. Mutta kun tämä äiti ajattelee työasioita ja
maksamattomia laskuja ja muita aikuistenihmisten kummallisia asioita kulmat
kurtussa.
Miten ilon voi löytää elämäänsä?
En ole ehtinyt paneutua vielä kirjaston tarjontaan ilon struktuurista,
ja tämäkin kirjoitelma on syntynyt hetken mielijohteesta perheen pienimpien
nukahdettua, eivätkä päälinjat edes itselleni ole ihan hahmottuneet, mutta sen
verran kuitenkin kilistellyt kelloja herätelläkseen, että julkaisen
omakohtaisen pohdintani ja luonnostelen, että ilo on ainutlaatuinen
asia, jota ihmisen tarvitsee puolustaa.
Eihän se minnekään maailmasta katoa, vaikka jäisi osaltasi hoitamatta, mutta
jotta ilo puhkeaisi kukkaan, tuottaisi hedelmää ja antaisi yltäkylläisen
tunteen yksilölle, se tarvitsee ihmistä itseään osallistujaksi aivan kuin lahja
pakettinarujen aukaisijaa.
Kukaan toinen ei voi tehdä sinua iloiseksi
Ilon portinvartija on ihminen itse. Ilman sinun lupaasi se ei rauhaasi
häiritse. Jos et kutsu, ilo ei saavu bileisiin. Älä yritä tätä kotona –listaan
voisi merkitä, että tätä tunnetta ei voi rusikoida haluamaansa muotoon. Sitä on turha
pinnistellä tai käskyttää. Ilo ei olle pullonhenki, jonka hinkkaat sopivalla hetkellä ulos pölyisestä pullosta tai herkku, jonka säilöt pahojen päivien varalle kellarin kylmyyteen.
Ilo ei ole ostettavissa. Olen yrittänyt. Vinguttanut
kultakorttia, kiikuttanut kaupungilla lakkalaminoituja pahvikasseja, joissa on
narusta punotut hihnat, tyytyväisenä kipittänyt kotiin ja katseltuani saalista
kokenut tyhjyyttä ja kiitellyt mielessäni neljäntoistapäivän palautusoikeudesta.
Rouva Jokinen osaa nauraa väkisin. Esittää iloista. Hymyillä ja niiata
oikeassa kohdassa opittuja tapoja noudattaen. Olen tuottanut kummallista
kotkottavaa ääntä muiden käkätyksen seuraksi. Joskus kutitellut nauruhermojani
ajatuksillani ja hihittänyt. Sopivassa seurassa ajatunut hulvattomaan tilaan,
ulvonut kyyneleet silmissä ja toden totta tuntenut vatsalihaksissani naurun
terveellisyyden.
Mutta se lepotilaa, täyttymys, onnellisuuden läikähdys, mikä se on? Se
humalluttava onni, jota koet, vaikka maailma luhistuu ympäriltäsi. Se ilo, jota
poskeni hehkuvat kyynelten valuessa kaulaan asti. Se voima, joka nostaa vastoinkäymisten
väsyttämän sängystä kohti uuden päivän haasteita. Se voimaannuttava olotila,
jota kukaan ei ole sinuun manipuloinut. Mitä ihmettä se on?
Rouva Jokinen kulki puutarhassa pohtien,
mistä ilo saa alkunsa ja kuinka sen
tunnistaa iloksi,
entä kuinka itse voi edistää ilon olemassaoloa omassa
elämässään.
(Kuva: Tiipi Jokinen)
Hyvä, että olet päässyt taas vauhtiin. Kaunista kesää!!
VastaaPoista