Sä oot pieniii!

Rouva Jokinen keskeyttää vessanoveen painautuneen pikkuveljen kuiskutuksen. Kalsarisankari supattaa lukitun oven takana, pöntöllä itkevälle isoveljelleen. – Oot yksin! Ketään ei ole kotona, sä vaan!

Järkevästi ajateltuna, ekaluokkalaisen olisi pitänyt osata päätellä, että kuullessaan pikkuveljen sanat, ainakin puhuja olisi paikalla. Mutta. Kun. Pelon tiirikoidessa tajuntaan, kauhu kangistaa aivosolut, eikä järjellä ole osallisuutta kissanpolkkaan.

No, mutta hyvänen aika!

Kyllä, olemme puhutellut pikkuveljeä sanoilla sivaltamisesta. Mutta minkäs teet, kun kiusaus käy ylivoimaiseksi. Tästä ei ole aikaa, kun nuorin oppi puhumaan. Siihen asti hän oli osoitellut sormella tavaroita, ynissyt, vikissyt, vonkunut, vinkunut tai itkeä tihruttanut.

Sitten eräänä päivänä se sujui. Sanat toivat säpinää, yhdistely loi oivalluksia, ympärillä tapahtui, asiat etenivät, ihmiset pysähtyivät ja kysyivät: - Oi, mitä sinä sanoit?

Napero testaili, matki, kikkaili, kokeili, havaitsi heikkoja kohtia, hurmasi, nauratti ja sitten hän keksi olevansa vahva.

 - Sä oot pieni, pikkuveli supatti lastenhuoneen hämäryydessä.

- En oo, isoveli nyyhkytti.

- Sä oot pieni, pikkuveli venytti vokaaleja.

- Enkä oo, isoveli ulisi.

Kaksi kertaa isä ampaisi lastenhuoneeseen, moitti isoveljeä metelöinnistä ja katseli suloisesti peiton alla nukkuvaa pikkuveljeä. Kolmannella kerralla yläsängyn elämöinnistä hurjistunut isähahmo pysähtyi ovensuuhun siskon ilmiantaessa alasängyn jekkumaakarin.

- Se pitää silmiä kiinni ja supattaa!

Hyi, kuinka ilkeitä ihmisiä maailmassa onkaan!

Rouva Jokinen kuunteli keitiössä, kuinka isä lohdutti lasta. Silitti hikistä hiuskuontaloa. Sanoi, että elämässä törmää aina tyyppeihin, jotka puhuvat tyhmiä ja sanovat ilkeitä tai sellaista, mitä eivät ymmärrä.

Että tärkeintä on muistaa itse, kuka ja millainen on. Ja ettei totuus pääsisi pieneltä pojalta unohtumaan, isä rohkaisi: - Oot mun mielestä huipputyyppi.

Lastenkammarin tapahtumissa parasta rouva Jokisen mielestä on se, että huolimatta uusinnoista, taantumista ja eikös me olla jo juteltu tästä –keskusteluista isä rakastaa aina myös tarinan tuhmeliinia.