Ei kai tätä julkaista?

Rouva Jokinen ei piittaa vierustoverien vihjailusta. Myönnän, pinkki simpukkakännykkäni on ikivanha. Ihmettelemme kameratoimintoa, muistia on vähän, mutta ystävällinen nainen onnistuu väläyttämään salamavaloa.

Kiitos. Rouva Jokinen siristää silmiänsä myöntämättä, ettei näe taltiointia selkeästi.

Tarkistan Tiinan ja Paolan ulkonäöt. He näyttävät itseltään. Upeaa, kummatkin hymyilevät. Hiukset on kauniisti. Kivat asut. Istumme sohvalla. Mutta mitä ihmettä, kuka on tuo peduiinitelttaan kääriytynyt punakka, viittäkymppiä lähentelevä täti-ihminen, joka hämärästi muistuttaa minua?

- Hieno kuva, seurueen ikuistanut arvioi. Katson pientä ruutua. Olen järkyttynyt. Enhän minä tällaiselta näytä.

Ohoh, tätä kuvaa et halua nähdä!

Pakokauhuni kumuloituu Lönnrotin kadulla sijaitsevan Suomen World Visionin viidennen kerroksen kokoustiloissa Hellyys ja muoti – ISO HALI –tapahtumaan saapuneiden osanottajien aktivoidessa kännyköitään.

Jokainen haluaa ikuistaa vieressäni istuvan IvanaHelsinki –tuotemerkistään tunnetun muotisuunnittelija Paola Suhosen, joka osallistuu Hellyys-projektiin tuottaen Perulaisten Pitumarcan alueen käsityöläisnaisten kanssa neulesetin, joka oli jo esillä New Yorkin muotiviikoilla.

Meille vilautetaan kuvia talven 2014-2015 mallistosta. Oi, kuinka haluaisin unelmapehmeästä babyalpakan langasta käsin kudotun taidetekstiilin, jonka arvoa voi konkretisoida vain vertaamalla sitä isoäidin kutomaksi perintökalleudeksi. Mutta, mahtuisinko neuleeseen? Ovatko hihat tarpeeksi pitkät? En kehtaa kysyä, mutta kiellän Tiinaa julkaisemasta pärstäkuvaani netissä.

Tiina tokaisee, että näytän selfiessä ihan edesmenneeltä isältäni. Oliko se kohteliaisuus? Ajattelen Raunoa khakin värisissä retkeilyhousuissa, joissa polven kohdalla oli kätevät sivutaskut. Valkoisia tennissukkia ja kärjistä kuluneita kenkiä. Tummanvihreitä kalastusliivejä, joiden pikkutaskuihin saattoi sujauttaa kaikenlaista tärkeää. Raidallista villapaitaa, joka kiristi keskivartalon venyttäessä resoria.

Paksutyttö haaveilee unelmakuvasta

Kirjoistuskaverini Kriske vinkkasi minulle jo jokin aika sitten lohduttavan ajatuksen: Kymmenen vuoden kuluttua tihrustaessani kuvista rouva Jokisen kasvoja näytän ainakin nuoremmalta.

Miksi oman kuvan näkeminen on niin väkevä kokemus? Miksi tuntemani ilo ei välity? Jos nauran, näytän höhöttävältä. Suu supussa jurnutan. Miten hiukset aina latistuvat? Mihin häviävät kasvoilleni tyypilliset varjot? Kolmiulotteisuus nenän kohdalla? Miksi muistutan sohvalle nostettua merinorsua? (*

Lena kirjoitti Facebookissa kritisoimastani profiilikuvasta: “Kumma miten itse näemme omassa kuvassa vain virheet ja muut näkee kauneuden”.

Olen miettinyt, miksi en näe itseäni esimerkiksi sinun silmin? Entä näetkö sinä itsesi minun silmin? Mistä saapuu kriittisyys tujotukseeni kun tarkastelen itseäni? Miksi Rouva Jokinen joskus näyttää unelmanaiselle ja hetken kulutta- no niin – huokaus.

Selfien ottaminen on taitolaji.

(* Kirjoittajan huomautus: - Hyi, kuinka ikävästi kirjoitettu rouva Jokinen. Et sinä muistuta merinorsua. Sinähän olet upea norppa ;)