KOTIASIA

En minä olen unohtanut sinua, päinvastoin. Aina silloin tällöin olen ajatellut, että kirjoittaisin. Mutta miten lie olen takertunut toisaalle, käyttänyt valveillaoloaikani muualla ja niin on käynyt kuin kotiaskareissa ja käsitöissä. Jäänyt on tekemättä, haaveet toteuttamatta ja sanat, joita olen päässäni makustellut, ajatukset, joita olen lankavyyhdiksi kerinyt ovat unohtuneet ja nyt ne tuntuvat niin vanhoilta. Kaikki kertomisenarvoinen on jo tapahtunut. Syreeniaidanne tuoksuu ja navakka puuskainen tuuli irrottaa terälehtiä säälimättä. Istun punaisella sohvalla ja ajattelen kuluneita päiviä. Miten olen ikävöinyt! Anna anteeksi, että olen niin kovin huono kirjoittamaan. Anna anteeksi, että höpötän. Ensin meni lysti laihduttamisesta, sitten katosi halu kulkea. Sitten istuin ja ajattelin, että ei tästä mitään tule. Epäilin pääseväni milloinkaan tavoitteeseeni ja tuijotin tyhjää paperia. Joku kysyi, miksen kirjoittanut enemmän ja useammin. Miten voisin? Eihän minulla ole mitää...

Poden Kukkulan kuningas -syndroomaa. Olotilaa, jossa tyydyn saavuttamaani, vaikka sijainti on huono tai jopa vähäpätöinen. Huojun voittoisana lumivuorella. Yritän pitää tasapainon samalla kun hosun houkutuksia kauemmaksi. Hetkenä minä hyvänsä olen rähmälläni. Kierinyt kasan juurelle. Rouva Jokinen kuvittelee itsensä rähmällään sohjossa voimattomana ja itkuisena.  Olen kuin kukko, joka on kuopinut pahnoista keon. Siellä se metelöi, kasan nokassa, kanalan korkeimmalla kohdalla. Iloisesti olen minäkin kiekunut saavutustani.  Ainoa riemuani latistava tosiasia on, että saavuttamani merkkipaalu oli itse itselleni asettama välitavoite. Nyt olisi aika, toistan, kirjoitan oikein isoilla kirjaimilla, että rouva Jokinenkin huomaisi sanani: NYT OLISI AIKA JATKAA MATKAA! Pikku ponnistus ja olet perillä Mutta kuten ennenkin, rouva Jokinen on kohdannut hämmentävän tilanteen: mahdollisuuksia on monia, elämä pyörryttävän ihanaa, innostavia juttuja on paljon ja kiinnostavin vie...